Tässä blogissa voit seurata Scottail kennelin pitkäkarvaisten collieiden ja pitkäkarvaisten kaniinimäyräkoirien elämää tekstein ja kuvin - ja välillä myös ehkä ihan muuta!

Tämä on jo vanha blogi, ensimmäinen kirjoitus on toukokuulta 2010, kun meidän ensimmäinen kaniinimäykkypentue syntyi. Silloin kirjoittaja oli maailman hurmaavin mäykkytyttö Pepsi.

Paljon kaikenlaista on tapahtunut niin meille ihmisille kuin koirillekin, Pepsi jätti blogin kirjoittamisen tyttärelleen Pinkille testamentissaan 2013. Pink ei ole ollut kovin ahkera kirjoittaja, katsotaan miten tilanne muuttuu kun sen tytär Mimi muutti takaisin meille. Blogi on ollut tauolla nyt yli 2,5 vuotta, mutta kävijöitä silti riittää.

Otetaanpa nyt uusi alku, kirjoittaminen on mukavaa, valokuvaaminen myös. Tässä voi sulavasti yhdistää molemmat harrastukset!



perjantai 12. tammikuuta 2018

Collierodun luonneongelmat?

Tällä hetkellä colliemaailma kiehuu ja porisee…rotujärjestön sisältä on tehty virallisia ehdotuksia koirien karsimiseksi jalostuksesta jolleivät ole käyneet tietyssä luonne- tai käyttöominaisuuksia mittaavassa kokeessa tai testissä. Kyseessä siis ihan PEVISA-asia, eli pakote jolla jalostuskoirat valitaan.

Sinällään tämä on minulle hyvin absurdi ajatus, vanhan kansan ihmisenä olen tottunut ajattelemaan että rodun yksilöitä pitää käyttää jalostukseen mahdollisimman laajasti jotta rotu säilyy elinvoimaisena. Kun karsitaan (ja toki pitää karsia), karsintakriteereiden tulee olla sellaisia että ominaisuus on edes jollakin tasolla perinnöllinen. Testissä tai kokeessä KÄYMINEN ei ole. No tästä ei sen enempää, asia luultavasti saa vanhat kasvattajat liikkeelle ja asiasta äänestetään SCY:n kevätvuosikokouksessa.

Collien luonteesta haluan kirjoitella muutaman sanan. Osassa keskusteluja tulee ilmi että jokunen kasvattaja on kasvattanut vuosikymmeniä, eikä koskaan ole ollut mitään ongelmia luonteen suhteen. Hienoa että joku voi näin sanoa, rehellisesti. Itse en tähän pysty, ongelmia on ollut ja tulee olemaan. Toki me ihmiset olemme erilaisia, jotkut ovat kriittisempiä myös oman kasvatustyönsä suhteen.

Jokaisessa yhdistelmässä mietin myös luonnetta. Joka ikisessä. Kovastikin olen töitä tehnyt mielestäni siinä asiassa, itkenyt itseni uneen miettien mitä jalostuksellisesti teen seuraavaksi, jotta pääsen eroon jostakin luonteeseen liittyvästä epämieluisasta piirteestä. Mutta hei, asioissa voi edetä. Ihan vaan olemalla rehellinen itselleen.

Sinällään on jännä ajatus, että nykyään koiran tulisi olla täydellinen pakkaus, joka luovutetaan kunnianhimoiselle uudelle omistajalleen – ja tekee hän sille mitä hyvänsä – siitä on tultava täydellinen, joka läpäisee kaikki testit ja kokeet ja voittaa kisoja ja näyttelyitä. Aivan sama mitä kokemuksia sille annetaan, paljonko liikutetaan, miten ruokitaan – sen on oltava täydellinen. Jollei ole, on syyllinen tietenkin kasvattaja. Barrikaadeilla seistään banderollit kirkuen: Me VAADIMME parempiluonteisia ja terveempiä koiria!

Mistä on lähtenyt se ajatus että kasvattajat haluavat ”pilata” rodun ja jalostavat vain kauneutta? Me vanhat kasvattajat elämme usein ison koiralauman kanssa tavallisessa kodissa, ja voin vakuuttaa että en todellakaan halua elää huonoluonteisen koiran kanssa.

Kasvattajilla on usein vuosikymmenten kokemus koirista. Oma kokemukseni alkaa 70-luvun puolivälistä, olen asunut kuitenkin vain 4 eri rodun kanssa. Mutta samaan hengenvetoon sanon että olen ollut hyvin läheisesti tekemisissä monen ystäväni kanssa, joilla on laaja rotukirjo koiria. Joka ikisessä rodussa tulee vastaan koiria, joiden käyttäytyminen ei ole sitä, mitä koiralta toivotaan. Koira ei täytä käyttötehtäväänsä, tai sen kanssa eläminen perheessä tai nyky-yhteiskunnassa on mahdotonta. Näin tulee jatkumaankin vaikka koirien luonteen jalostuksessa tehtäisiin mitä hyvänsä temppuja. Ja keksittäisiin niitä testejä lisää.

Collie ei ole näkemykseni mukaan kovin huonossa jamassa. Muistan 70-luvun hyvin, tutustuin koiraan joka asui rauhallisesti elävän pariskunnan kanssa. Jos haarukka putosi pöydältä lattialle, koira pelästyi niin että oli viikon kuralla. Valitettavasti tämä on tosi. Todella arkoja koiria näkyi ja niitä käytettiin jalostukseen.

Noista päivistä asti on collie ollut muiden rotujen harrastajien hampaissa. Colliet ovat arkoja, pelkäävät kovia ääniä ja niistä ei ole mihinkään! Tuttuja lauseita, ja edelleen, väittäisin että vanhan pk-harrastajakaartin joukossa on ihmisiä joiden aivoissa tämä ajatus on syvällä. Tällä on vaikutuksensa ainakin lt-tuloksiin. On niin mukavaa joskus saada tuota piintynyttä ajatusmaailmaa tuuletettua – ja uskokaa pois se onnistuu ihan näiden minun tavallisten ”näyttelylinjaisteni” avulla. Koska eivät ne ole sen kummempia kuin muunrotuisetkaan koirat! Joukossa on heikompia yksilöitä, mutta valtaosa kivoja, hyvähermoisia, tavallisista arkitilanteista erinomaisesti selviytyviä koiria. Väittäisin että on joitakin perinteisesti pk-rotuina pidettäviä rotuja, joiden tilanne luonteen suhteen on huonommassa jamassa kuin collieilla tänä päivänä.

Collie on herkkä, aavistaa ja aistii omistajansa ajatukset ja tunnetilat. Se on jalostettu hyväkuuloiseksi koiraksi, jotta kuulee myrskyssä paimenen käskyt. Edelleen rotu on valpas ja tarkkailee ympäristöään jatkuvasti. Collie on näiden ominaisuuksiensa vuoksi myös koira, jonka pelkokäyttäytymistä omistaja voi ymmärtämättömyyttään ruokkia. Se on kiva perhekoira, ja siksi usein myös niitä ensimmäisiä perheen rotuvalintoja. Siinäpä se, koiran käyttäytyminen on aina perinnöllisten ominaisuuksien ja ympäristön vaikutuksen summa. Tämä herkkyys on samalla ihana ominaisuus ja se että collie on viisas koira, tekee siitä ihan omanlaisensa rotujen joukossa. Samalla se aiheuttaa vaikeuksia.

”Paukkuarkuus”, vakavana on todellakin ikävä, arkielämää vaikeuttava ominaisuus. Eräs pitkän linjan pk-harrastaja minulle kerran sanoi, keskustellessani hänen kanssaan rotumme ääniherkkyydestä. ”Kuulepas, luuletko oikeesti ettei niissä totisissa pk-roduissakin ole paukkuarkoja. Tottakai on. Sellaiset pennut otetaan vaan sitten leikkimään sinne jonnekin pk-koulutuskentän läheisyyteen ja pikku hiljaa totutetaan laukauksiin.” Että se siitä sitten! Perhekoirana elänyt collie kuulee elämänsä ensimmäiset paukkeet luonnetestissä, oltuaan jo muutenkin oudoissa painostavissa tilanteissa. Ja se oma emäntäkin on koko testin ajan ollut laaman kaltainen ilmeetön kummajainen. Niinpä niin. Muutoinkin oma uskoni testeihin joissa arvioinnin suorittavat ihmiset, on saanut pahoja kolauksia vuosien varrella.

Suomen collieharrastajissa on iso joukko ihmisiä, jotka katselevat rodun tulevaisuutta oman harrastuslajinsa kautta, putkinäköisesti. Fanaattisesti ajetaan sitä omaa asiaa…onpa se sitten mikä hyvänsä laji. Siinä lajissa pärjäävät ovat parasta A-ryhmää. Hienoa että harrastetaan, sitä vastaan minulla ei ole mitään. Mutta kun tehdään päätöksiä rodun tulevaisuudesta, pitäisi pystyä näkemään laajempia kokonaisuuksia. Mutta valitettavasti nämä yhden asian -lähettiläät ovat ne, jotka valtaa rotujärjestöissä pitävät. Se että collieta hehkutetaan sopivaksi lähes lajiin kuin lajiin – niin ettei rotujärjestön lehteen muuta asiaa mahdukaan, saattaa kyllä näyttäytyä huvittavana sellaisten rotujen harrastajien silmissä, jotka ovat todellisia käyttökoiria. Miksi rodun sisällä ei edes arvosteta sitä, että collie on mitä parhain perhekoira. Kiva lenkkikaveri, jonka kanssa voi harrastella yhtä sun toista. Kaikilla ei ole mahdollisuuksia, aikaa tai varaa kilpailla – eikä kaikilla ole siihen edes halua. Koiranäyttelytkin ovat harrastus, mutta sepä jännää…että tässä maailman kauenimmassa rodussa pitääkin lähes kuiskaten kertoa harrastavansa näyttelyitä.

Se mitä mielestäni luonteen eteenpäin viemiseksi pitäisi tehdä, voidaan jakaa kahteen kategoriaan:
a) Rotujärjestöjen pitäisi todellakin aktivoitua tarjoamaan kasvattajille tietoa millä tavoin testi- ja koetuloksia voisi käyttää jalostusvalinnoissa. Uusinta tutkimustietoa ja tilastoja, sekä kirjallisesti että luentotilaisuuksien muodossa.
b) Jokaisen kasvattajan, myös niiden ”yhden pentueen teettäjien” tulisi pyrkiä rehellisyyteen luonneasioissa. Ensinnäkin tulisi sivistää itseään tutustumalla mahdollisimman hyvin eri rotuisiin koiriin. Tällä tavoin saa vertailupohjaa ja kokemusta. Sen jälkeen rehellinen arvio sen oman ”ehkä-jalostuskoiran” luonteesta ja käyttäytymisestä. Jollet tunne koiraa kyllin hyvin (vaikkapa sijoituskoiran kyseessä ollessa), järjestä sille tilaisuuksia missä voit tarkkailla sen käytöstä hiukan normaalia tiukemmassa tilanteessa. Huonohermoisuus ja arkuus, samoin kuin ääniarkuus tulevat kyllä esille, jos olet valmis näkemään. Kaikkia koiria ei tarvitse eikä pidä käyttää jalostukseen.
Jokainen koira voi joskus käyttäytyä arvaamattaomasti tai oudosti. Mutta jos näet saman aikuisen koiran käyttäytyvän toistuvasti aggressiivisesti tai arasti, mieti kannattaako sitä käyttää jalostukseen, vaikka se olisikin multivoittaja.

Jos valitaan jalostukseen aina rohkeita ja hyvähermoisia koiria, meillä on jonkin ajan kuluttua, jos nyt ei loistavia, niin ainakin parempia koiria!