Silmät täynnä kyyneleitä, on vaikea hengittää, mutta silti tänään pakotan itseni tekemään tämän päivityksen.
Kertoakseni teille että Pepsiä ei enää ole. Se juoksee iloisena, häntä heiluen, korvat lepattaen taivaallisella niityllä. Se ainakin tietää että sitä rakastettiin!
Pepsillä oli kaksi pentuetta aiemmin, ja isänpäivänä 10. marraskuuta se alkoi synnyttää kolmatta, jo etukäteenkin viimeiseksi suunniteltua pentuettaan. Aiemmin tämän koiran synnytykset olivat nopeita ja helppoja, ja se oli aivan loistava emo. Nyt synnytys ei sujunut normaalisti, vaan kotona syntyneiden kahden pennun jälkeen jouduimme lähtemään päivystävälle eläinlääkärille. Kolmas pentu oli edelleen hyväkuntoinen vatsan sisällä kun pääsimme eläinlääkärille. Pentu oli kaukana, ei siis tukkinut synnytysteitä, ja kalkki- ja oksitosiinipistosten vaikutusajan mentyä oli selvää että tarvitaan hätäsektio. Usean tunnin jälkeen kun pääsimme lähtemään kotiin, saimme mukaamme heikkokuntoisen ja sekavan emonkoiran ja enää yhden elossa olevan huonokuntoisen pennun. Eläinlääkäri sanoi, ettei ole oletettavaa että tämäkään pentu jäisi henkiin.
Välillä olimme toiveikkaita. Välillä Pepsi oli iloinen itsensä, ja söikin - välillä se oli hyvin poissaoleva ja huonovointinen. Pentu sinnitteli, ei juuri muuta. Illalla pikkuemäntä istui sänkyyni ja piteli pentua käsissään. Pepsi oli todella iloisella tuulella, ja jo ajattelimme että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Se syöksähti tytön syliin, antoi ainakin sata pusua, puri nenää ja heilutti häntänsä ohella koko olemustaan. Tämän jälkeen se kääntyi ja käveli minua kohti, heilautti häntäänsä ja kävi kyljelleen eteeni, meidän väliimme. Meni minuutti, ja se oli poissa. Ikuisesti.
Itken tätä kirjoittaessani edelleen hysteerisesti. Pepsi oli minulle koirien koira. Kolmekiloinen pikkuinen iloinen paketti, joka oli niin lähellä sielua kuin koira voi olla. Mieleeni muistuu se, mitä tytär muutama viikko aiemmin sanoi: "JOS Pepsi joskus kuolee, äiti kuolee varmaan siinä samalla".
Tapahtuneesta on jo kolme viikkoa, joten ehkä voidaan olettaa että jään henkiin. Ehkä. Mutta sellainen toive olisi että en joutuisi tätä asiaa ainakaan vielä julkisella paikalla kenellekään tilittämään. Ei, en kaipaa syyttäviä kommentteja siitä, mitä olisi pitänyt tehdä. Mitä jätin tekemättä. Jälkikäteen ajatellen emme olisi voineet tehdä mitään. Pääasia että olimme läsnä kun se lähti.
Asiaa pohdittuani muutaman järkevämmän ihmisen kanssa, on todennäköisin selitys se, että Pepsillä oli sydänvika piilevänä. Eläinlääkäri kuuli sen sydämessä pienen sivuäänen kun menimme päivystykseen. Koskaan aiemmin ei tutkimuksissa ole ilmennyt mitään - eikä myöskään mitään niin selkeää oiretta että asia olisi tullut ilmi ennen tätä. Leikkaus oli sitten sen lopullinen viimeinen liian iso rasite, jota sydän ei enää kestänyt.
Kiitos pienelle suurelle koiralle että saimme elää yhdessä, Pepsi rakas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti