Scottail Primadonna sai SERTIN!

Pimun turkki alkoi uhkaavasti pudota jo syyskuun alussa. Alusvilla irtosi paksuna levynä, ja alkoi matkansa kohti karvojen kärkeä. Annoin koko porukalle käskyn olla suuremmalti pöllyttämättä koiraa, ja ehdottoman harjauskiellon. Näyttelypäivän lähestyessä Nooran ilme vaihteli epätoivosta harmistukseen kun turkkia putoili vyötärön kohdalta paloina. Noora oli jo sitä mieltä että koko näyttely on pakko jättää väliin.

Pidin kuitenkin pääni, rahat ovat vähissä, joten päätin että Hyvinkäälle mennään kun kerran ilmoittautuminen on maksettu. Tiesin että tuomari on sellainen että näkee koiran, ja sen hyvät ominaisuudet karvan määrästä riippumatta. Niinpä sitten leikkasimme koiran kynnet ja tassukarvat, trimmasimme korvia ja näyttelypävän aamuna Noora pesi koiran valkoiset kohdat. Piilotimme harjaamattoman koiran kehän laidalla aika pian häkkkiin. Edellisen luokan ollessa kehässä otimme sumupullon ja karstasimme turkin pinnan siloiseksi. Ystävät kyllä tirskuivat kehän laidalla kun katselivat Pimun ampiaisvyötäröä ja karvatupsuja jotka lentelivät koirasta kun se hiukan ravautti itseään tai tunki itsensä ihmisten syliin halattavaksi.

Onneksi mentiin, sillä Pimu voitti nuortenluokan, sai SA:n ja eteni paras narttu luokkaan asti. Kehässä oli viisi koiraa ja ylltäyin kun sitä ei "kätelty ulos" vaan sai jäädä. Jäikin ihan loppuun asti, ja tuomari vielä sanoi että tämä koira olisi voittanut, jos olisi ollut paremmassa turkissa. Eli tulos oli paras narttu kisan toinen, ja onneksemme serti siirtyi Pimulle. Kuva on otettu juuri sillä hetkellä kun Noora tajusi että kakkostilasta huolimatta sinivalkoinen ruusuke on tulossa käteen! Pimu kyllä rehellisesti sanoen ON ihana :-)

Kasvatustyön raskaus ja ilo

Kuvassa näkyy kolme sukupolvea Scottail-narttuja. Vasemmalla Scottail Miss You, keskellä sen emän emä Scottail Gipsy Gal ja oikealla ensimmäisen emä Scottail Inez. Tarvitaan melkoinen määrä työtä, että päästään tähän. Enkä tarkoita pelkästään mopin varressa roikkumista, terveystytkimuksia ja muita tuloksia. Vuosien pitkäjänteisyyttä. Tarvitaan iso määrä ajatustyötä. Se on juuri se, mikä tekee tästä harrastuksesta mielenkiintoisen. Suhtaudun jalostusvalintoihin suurella tunteella - uskon intuitioon. Häpeämättä tunnustan että olen sitä mieltä että tällainen on mahdollista vasta sen jälkeen kun tuntee rodun perinpohjin - sekä myös oman jalostusmateriaalinsa. Järki ja tieto on pohjalla...säätelemässä intuitiota.

Jalostustyön kannalta tämä syksy on vilkkain mitä on tähän mennessä ollut. Monen eri tekijän vuoksi on nyt ajankohtaista suunnitella monta eri yhdistelmää. Toki kun elävistä eläimistä on kyse, on väistämätöntä että kaikki nämä unelmat eivät toteudu. Mutta jollei yritä, ei varmasti saa tulosta.

Raskainta kasvatustyössä ovat kasvattien omistajat. Alan ymmärtää sitä yhä kasvavaa kasvattajien joukkoa, jotka myyvät kasvattinsa vain ja ehdottomasti vain kotikoiriksi. Osa ihmisistä kun ei kestä sitä että koira ei olekaan täydellinen posliinikoira - josta ei tutkimuksissa virheitä löydy - ja joka ei olekaan ulkomuodoltaan täydellinen - tai luonteeltaan. Jotkut tässä vaiheessa unohtavat täysin sen tosiseikan että koiran kasvuympäristö vaikuttaa suuresti siihen, millainen koirasta tulee niin luonteeltaan, ulkonäöltään kuin terveydeltäänkin. Nämä täydellisyysvaatimukset ajavat kasvattajat tilanteeseen, että olisi kaikkein viisainta kasvattaa vain se määrä koiria, jotka voi pitää itse. No toki jokaisella on pari luotto-kasvatinomistajaa, jotka ymmärtävät pelin hengen - ja auttavat toimimalla koirien esiintuonnissa ja lainaavat koiria jalostuskäyttöön.

Nyt on unelmissa pikku-mäykkyjä...sinisiä...trikkejä...ja myös soopeleita collieita. Jokainen yhdistelmä sellaisia, joista ei voi todeta muuta kuin hykerryttävän mielenkiintoista katsoa mitä tuleman pitää!