Olen toki aina tykännyt kaikista koirista - rotuun (tai roduttomuuteen), kokoon, karvanlaatuun katsomatta. Aina olen kuitenkin ajatellut etten halua kotiini pikkukoiria. Ja lyhytjalkaiset rodut ovat aina olleet minusta hiukan säälittäviä.
Muistan kun ystäväni hankki ensimmäisen kaniinimäykkynsä, ja näin sen pentuna. Se oli aika ruipale. Taisin kysyä että hyvänen aika, mikä ihme rotanpoikanen sulla nyt on?
Tuo rotanpoikanen varttui, ja olin tämän ystäväni luona pitkässä koirakokouksessa. Fanta oli oikea ilopilleri, hyppi sohvalle, vipelsi sohvan käsinojaa pitkin selkänojalle, sieltä syliini, ja lopulta majoittui sylissäni olevan mapin päälle ottamaan vastaan rapsutuksia. Sain siinä samalla romuttaa kaikki ennakkoajatukseni mäyräkoiran kömpelyydestä ja jöröydestä. Se oli vaan hauskan oloinen koira - ulkonäkö ei kyllä ollut ollenkaan tärkeässä osassa tässä rakastumisprosessissa! Ääneen taisin mainita, että onpa ihana koira...
Muutama kuukausi myöhemmin sain tekstiviestin ollessani Cruftsin matkalla. Viestissä luki että minun pentuni on syntynyt.
Tässä ollaan. Nyt niitä on kotona kolme, eikä se ole yhtään liikaa. Jokainen päivä on parempi niiden kanssa kuin ilman. Tämän lauseen ymmärtävät vain ne joilla on vastaavanlainen otus kotonaan :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti