Collierodun luonneongelmat?

Tällä hetkellä colliemaailma kiehuu ja porisee…rotujärjestön sisältä on tehty virallisia ehdotuksia koirien karsimiseksi jalostuksesta jolleivät ole käyneet tietyssä luonne- tai käyttöominaisuuksia mittaavassa kokeessa tai testissä. Kyseessä siis ihan PEVISA-asia, eli pakote jolla jalostuskoirat valitaan.

Sinällään tämä on minulle hyvin absurdi ajatus, vanhan kansan ihmisenä olen tottunut ajattelemaan että rodun yksilöitä pitää käyttää jalostukseen mahdollisimman laajasti jotta rotu säilyy elinvoimaisena. Kun karsitaan (ja toki pitää karsia), karsintakriteereiden tulee olla sellaisia että ominaisuus on edes jollakin tasolla perinnöllinen. Testissä tai kokeessä KÄYMINEN ei ole. No tästä ei sen enempää, asia luultavasti saa vanhat kasvattajat liikkeelle ja asiasta äänestetään SCY:n kevätvuosikokouksessa.

Collien luonteesta haluan kirjoitella muutaman sanan. Osassa keskusteluja tulee ilmi että jokunen kasvattaja on kasvattanut vuosikymmeniä, eikä koskaan ole ollut mitään ongelmia luonteen suhteen. Hienoa että joku voi näin sanoa, rehellisesti. Itse en tähän pysty, ongelmia on ollut ja tulee olemaan. Toki me ihmiset olemme erilaisia, jotkut ovat kriittisempiä myös oman kasvatustyönsä suhteen.

Jokaisessa yhdistelmässä mietin myös luonnetta. Joka ikisessä. Kovastikin olen töitä tehnyt mielestäni siinä asiassa, itkenyt itseni uneen miettien mitä jalostuksellisesti teen seuraavaksi, jotta pääsen eroon jostakin luonteeseen liittyvästä epämieluisasta piirteestä. Mutta hei, asioissa voi edetä. Ihan vaan olemalla rehellinen itselleen.

Sinällään on jännä ajatus, että nykyään koiran tulisi olla täydellinen pakkaus, joka luovutetaan kunnianhimoiselle uudelle omistajalleen – ja tekee hän sille mitä hyvänsä – siitä on tultava täydellinen, joka läpäisee kaikki testit ja kokeet ja voittaa kisoja ja näyttelyitä. Aivan sama mitä kokemuksia sille annetaan, paljonko liikutetaan, miten ruokitaan – sen on oltava täydellinen. Jollei ole, on syyllinen tietenkin kasvattaja. Barrikaadeilla seistään banderollit kirkuen: Me VAADIMME parempiluonteisia ja terveempiä koiria!

Mistä on lähtenyt se ajatus että kasvattajat haluavat ”pilata” rodun ja jalostavat vain kauneutta? Me vanhat kasvattajat elämme usein ison koiralauman kanssa tavallisessa kodissa, ja voin vakuuttaa että en todellakaan halua elää huonoluonteisen koiran kanssa.

Kasvattajilla on usein vuosikymmenten kokemus koirista. Oma kokemukseni alkaa 70-luvun puolivälistä, olen asunut kuitenkin vain 4 eri rodun kanssa. Mutta samaan hengenvetoon sanon että olen ollut hyvin läheisesti tekemisissä monen ystäväni kanssa, joilla on laaja rotukirjo koiria. Joka ikisessä rodussa tulee vastaan koiria, joiden käyttäytyminen ei ole sitä, mitä koiralta toivotaan. Koira ei täytä käyttötehtäväänsä, tai sen kanssa eläminen perheessä tai nyky-yhteiskunnassa on mahdotonta. Näin tulee jatkumaankin vaikka koirien luonteen jalostuksessa tehtäisiin mitä hyvänsä temppuja. Ja keksittäisiin niitä testejä lisää.

Collie ei ole näkemykseni mukaan kovin huonossa jamassa. Muistan 70-luvun hyvin, tutustuin koiraan joka asui rauhallisesti elävän pariskunnan kanssa. Jos haarukka putosi pöydältä lattialle, koira pelästyi niin että oli viikon kuralla. Valitettavasti tämä on tosi. Todella arkoja koiria näkyi ja niitä käytettiin jalostukseen.

Noista päivistä asti on collie ollut muiden rotujen harrastajien hampaissa. Colliet ovat arkoja, pelkäävät kovia ääniä ja niistä ei ole mihinkään! Tuttuja lauseita, ja edelleen, väittäisin että vanhan pk-harrastajakaartin joukossa on ihmisiä joiden aivoissa tämä ajatus on syvällä. Tällä on vaikutuksensa ainakin lt-tuloksiin. On niin mukavaa joskus saada tuota piintynyttä ajatusmaailmaa tuuletettua – ja uskokaa pois se onnistuu ihan näiden minun tavallisten ”näyttelylinjaisteni” avulla. Koska eivät ne ole sen kummempia kuin muunrotuisetkaan koirat! Joukossa on heikompia yksilöitä, mutta valtaosa kivoja, hyvähermoisia, tavallisista arkitilanteista erinomaisesti selviytyviä koiria. Väittäisin että on joitakin perinteisesti pk-rotuina pidettäviä rotuja, joiden tilanne luonteen suhteen on huonommassa jamassa kuin collieilla tänä päivänä.

Collie on herkkä, aavistaa ja aistii omistajansa ajatukset ja tunnetilat. Se on jalostettu hyväkuuloiseksi koiraksi, jotta kuulee myrskyssä paimenen käskyt. Edelleen rotu on valpas ja tarkkailee ympäristöään jatkuvasti. Collie on näiden ominaisuuksiensa vuoksi myös koira, jonka pelkokäyttäytymistä omistaja voi ymmärtämättömyyttään ruokkia. Se on kiva perhekoira, ja siksi usein myös niitä ensimmäisiä perheen rotuvalintoja. Siinäpä se, koiran käyttäytyminen on aina perinnöllisten ominaisuuksien ja ympäristön vaikutuksen summa. Tämä herkkyys on samalla ihana ominaisuus ja se että collie on viisas koira, tekee siitä ihan omanlaisensa rotujen joukossa. Samalla se aiheuttaa vaikeuksia.

”Paukkuarkuus”, vakavana on todellakin ikävä, arkielämää vaikeuttava ominaisuus. Eräs pitkän linjan pk-harrastaja minulle kerran sanoi, keskustellessani hänen kanssaan rotumme ääniherkkyydestä. ”Kuulepas, luuletko oikeesti ettei niissä totisissa pk-roduissakin ole paukkuarkoja. Tottakai on. Sellaiset pennut otetaan vaan sitten leikkimään sinne jonnekin pk-koulutuskentän läheisyyteen ja pikku hiljaa totutetaan laukauksiin.” Että se siitä sitten! Perhekoirana elänyt collie kuulee elämänsä ensimmäiset paukkeet luonnetestissä, oltuaan jo muutenkin oudoissa painostavissa tilanteissa. Ja se oma emäntäkin on koko testin ajan ollut laaman kaltainen ilmeetön kummajainen. Niinpä niin. Muutoinkin oma uskoni testeihin joissa arvioinnin suorittavat ihmiset, on saanut pahoja kolauksia vuosien varrella.

Suomen collieharrastajissa on iso joukko ihmisiä, jotka katselevat rodun tulevaisuutta oman harrastuslajinsa kautta, putkinäköisesti. Fanaattisesti ajetaan sitä omaa asiaa…onpa se sitten mikä hyvänsä laji. Siinä lajissa pärjäävät ovat parasta A-ryhmää. Hienoa että harrastetaan, sitä vastaan minulla ei ole mitään. Mutta kun tehdään päätöksiä rodun tulevaisuudesta, pitäisi pystyä näkemään laajempia kokonaisuuksia. Mutta valitettavasti nämä yhden asian -lähettiläät ovat ne, jotka valtaa rotujärjestöissä pitävät. Se että collieta hehkutetaan sopivaksi lähes lajiin kuin lajiin – niin ettei rotujärjestön lehteen muuta asiaa mahdukaan, saattaa kyllä näyttäytyä huvittavana sellaisten rotujen harrastajien silmissä, jotka ovat todellisia käyttökoiria. Miksi rodun sisällä ei edes arvosteta sitä, että collie on mitä parhain perhekoira. Kiva lenkkikaveri, jonka kanssa voi harrastella yhtä sun toista. Kaikilla ei ole mahdollisuuksia, aikaa tai varaa kilpailla – eikä kaikilla ole siihen edes halua. Koiranäyttelytkin ovat harrastus, mutta sepä jännää…että tässä maailman kauenimmassa rodussa pitääkin lähes kuiskaten kertoa harrastavansa näyttelyitä.

Se mitä mielestäni luonteen eteenpäin viemiseksi pitäisi tehdä, voidaan jakaa kahteen kategoriaan:
a) Rotujärjestöjen pitäisi todellakin aktivoitua tarjoamaan kasvattajille tietoa millä tavoin testi- ja koetuloksia voisi käyttää jalostusvalinnoissa. Uusinta tutkimustietoa ja tilastoja, sekä kirjallisesti että luentotilaisuuksien muodossa.
b) Jokaisen kasvattajan, myös niiden ”yhden pentueen teettäjien” tulisi pyrkiä rehellisyyteen luonneasioissa. Ensinnäkin tulisi sivistää itseään tutustumalla mahdollisimman hyvin eri rotuisiin koiriin. Tällä tavoin saa vertailupohjaa ja kokemusta. Sen jälkeen rehellinen arvio sen oman ”ehkä-jalostuskoiran” luonteesta ja käyttäytymisestä. Jollet tunne koiraa kyllin hyvin (vaikkapa sijoituskoiran kyseessä ollessa), järjestä sille tilaisuuksia missä voit tarkkailla sen käytöstä hiukan normaalia tiukemmassa tilanteessa. Huonohermoisuus ja arkuus, samoin kuin ääniarkuus tulevat kyllä esille, jos olet valmis näkemään. Kaikkia koiria ei tarvitse eikä pidä käyttää jalostukseen.
Jokainen koira voi joskus käyttäytyä arvaamattaomasti tai oudosti. Mutta jos näet saman aikuisen koiran käyttäytyvän toistuvasti aggressiivisesti tai arasti, mieti kannattaako sitä käyttää jalostukseen, vaikka se olisikin multivoittaja.

Jos valitaan jalostukseen aina rohkeita ja hyvähermoisia koiria, meillä on jonkin ajan kuluttua, jos nyt ei loistavia, niin ainakin parempia koiria!

Koiraharrastajien todellinen roskajoukko

Haluan nyt avautua asiasta joka on painanut mieltä vuosikausia. Totta on että me ihmiset olemme kovin erilaisia, ja se on elämän rikkaus. Aina ei ole kuitenkaan mahdollista ymmärtää sitä suurta määrää vihaa, mitä jotkut ihmiset kokevat toisia kohtaan. Itse en anna ikinä vihan tunteille valtaa. En siis pysty käsittämään koko asiaa täydellisesti, siis sitä, että on ihmisiä jotka tuntevat niin suuria vihan tunteita, että ryhtyvät toimiin vahingoittaakseen toisia. En todellakaan väitä että pitäisin kaikista ihmisistä, se ei liene tavoitekaan – mutta ihmisiä voi kunnioittaa ja arvostaa, ja mikäli heidän läsnäolonsa ahdistaa, voi aina kävellä päinvastaiseen suuntaan!

Viime vuosien aikana on lähipiirissäni tapahtunut monia asioita, joita voi selittää sanalla ”kiusaaminen”. Aikuiset ihmiset laukovat näyttelyissä isoon ääneen herjauksia toisista ihmisistä, tai heidän koiristaan. Itsekin todellakin arvioin ja jopa arvostelen aina näkemiäni koiria, sehän on keino oppia, ja omassa tapauksessani myös keino opettaa tyttärelleni rotumääritelmää mahdollisimman hyvin. Se on aivoihin jo tässä ajassa melkoisen hyvin iskostunut. Tarkoitukseni ei kuitenkaan koskaan ole se, että puhuisin niin isoon ääneen että muutkin sen kuulisivat. Mutta tällaisia ihmisiä on! Koskaan heillä ei ole mitään hyvää sanottavaa muista kuin omista koiristaan, tai lähisukulaisista. Tämä negatiivisuuden kehä on aikaansaanut sen, että näitä ihmisiä vältellään. Toivotaan viimeiseen asti, ettei osuta samaan näyttelyyn. Kehässä jos osuu samaan luokkaan, voi valmistautua siihen että juostaan joko koiran tai esittäjän päälle ”vahingossa” – tai vähintäänkin sätitään ääneen jotakin asiaa jonka toinen esittäjä tai jopa tuomari on tehnyt. Annetaan kaikin tavoin muiden tuntea nahoissaan mitättömyytensä.

Yhdistystoiminnassa tarvitaan tekijöitä, ihmisiä jotka eivät ota toimihenkilöpaikkaa saadakseen ”sulan hattuunsa” vaan siksi, että rakastavat harrastamaansa rotua tai koiraharrastusta niin paljon, että haluavat antaa työpanoksensa asian eteen. Säännöllisin välein nämä ihmiset ”lynkataan” tehtävistään, koska on joukko jonka mielestä he osaavat hoitaa asiat paremmin. Usein nämä jotka haluavat valtaa vallan vuoksi, ovat juuri niitä jotka käyttävät valtaansa väärin. Omaksi edukseen tai muiden haitaksi. Ihan vaan koska voivat. Se suuri työmäärä voi sitten tulla yllätyksenä, ja asioiden hoito voi olla niin ja näin.

Ja ”sokerina pohjalla” (oikeesti mäskinä sangossa) haluan mainita vielä sen joukon, jotka pitävät itseään niin mahtavina, että vain heidän ajatustapansa, heidän koiransa ovat parasta A-luokkaa. Kaikki muut ovat roskajoukkoa ja heidän koiransa rakkeja joita ei pitäisi koskaan käyttää jalostukseen. Ei siinä mitään, mutta sitten on joitakin joilla isopyörä heittää niin rutkasti, että ryhtyvät kiusaamaan. Lähettämällä nimettömiä maileja, soittamalla nimettömiä soittoja – jotka todellakin pahoittavat vastaanottajan mielen pitkäksi aikaa. Nämä ihmiset eivät kykene empatiaan, eivät näe tekojensa seurauksia. En todellakaan voi kuin sääliä, ja ihmetellä millainen on tämmöiseen kykenevän ihmisen ajatusmaailma. Viha ja pahat ajatukset syövät ihmistä sisältäpäin, tekevät ontoksi.

Sinällään jännä ilmiö että tällä roskajoukolla joka kiusaa muita, on usein oma palveluskuntansa, alamaiset jotka kannattavat näitä ilkeitäkin tekoja. Eivät kyseenalaista ja vain toteavat että eivät kaikki ihmiset tule toimeen keskenään. Herätkää.

Koirat ovat ihania olentoja, jotka tekevät elämästä paljon rikkaampaa. Koiraharrastuksen myötä on saanut paljon hyviä ystäviä, joiden kanssa jaetaan elämän iloja ja suruja. Miten hartaasti onkaan pakko toivoa että kaikki harrastajat opettelisivat kunnioittamaan muita, opettelisivat näkemään hyvää muiden koirissa ja heidän jalostusvalinnoissaan. Opettelisivat nauttimaan yhteisestä hienosta harrastuksestamme ja kukistaisivat sisäisen pirunsa. Elämme vain kerran.

”Aikuinen koira etsii kotia”

Tämä on asia jossa soisi asenteiden muuttuvan. Miksi ihmeessä ihmisiä arvostellaan siitä, että he etsivät uuden kodin sellaiselle koiralle, joka ei sopeudu laumaan tai tarvitsee erilaiset elinolot kun mitä sille pystyy tarjoamaan?

On käsittämätöntä että monella koiraihmisellä on asenteena se, että ”ei haluta että koira joutuu kiertolaiseksi”. Klisee jota hoetaan silloinkin kun kyseessä olisi vasta koiran toinen tai kolmas koti. Samojen ihmisten mielestä on kuitenkin ok rahdata suomeen koiria muista maista, olosuhteista joista kukaan ei tiedä mitään – aiempia koteja on voinut olla vaikka viisi, eikä koiran terveydentilasta ja kokemuksista ole juurikaan tietoa.

Valtaosa suomalaisista koirankasvattajista on kotikasvattajia, joten koiralauman kokoa säätelee aikaresurssien lisäksi tila. Miten voi jatkaa kasvatustyötään jos koko koiralauma on ”maskotteja” ja vanhuksia? Sijoituskoirien avulla voi kyllä jatkaa kasvatustyötä, mutta mielestäni koiran luonteen syvällinen tunteminen vaatii sen kanssa asumista – sama koskee jossakin määrin perusterveyteen liittyviä asioita.

Itselläni on vahva tunneside koiriini, mutta silti järki voi sanoa toisinaan että tälle koiralle olisi viisaampaa etsiä uusi koti, jossa se saisi enemmän huomiota – ja saisi elää rauhallisemmissa oloissa kuin mitä isossa koiralaumassa.

Kokonaan oma lukunsa on sitten koirien väliset valtasuhteet. Jos laumassa on kaksi koiraa, jotka eivät tule toimeen keskenään, voi arkielämä olla pakoilua ja kyräilyä. Mieti haluaisitko itse elää niin että koko ajan hiukan pelottaisi? Myös laumassa oleva riidanhaastaja tai yliseksuaalinen koira voi olla ihan kiva koira joissakin muissa olosuhteissa, laumassa missä on vaikka vain pari koirakaveria.

On myös ihmisiä jotka ajattelevat että koirani rakastaa vain minua, eikä voi elää onnellisena missään muualla. Eikä kukaan muu tarjoaisi sille niin hyvää hoitoa kuin minä. Väärin. Valtaosa koirista sopeutuu uusiin olosuhteisiin helposti, kunhan olosuhteet ovat hyvät ja rakastavat!
Joten toivoisin että kaikki besserwisserit löysentäisivät hiukan pipoaan! Koira voi elää onnellisen loppuelämän vaikka vaihtaisikin kotia. Ne ovat sopeutuvaisia, ja saadessaan rakkautta ja hyvää hoitoa sopeutuvat muuttuvaan tilanteeseen.

Meille tämä aihe on tullut omakohtaiseksi jo monta kertaa. Essin kohdalla pohdiskelin tilannetta useita kuukausia, ennen kuin ryhdyin toimiin. Näitä asioita pitää miettiä. Lisäksi haluan muistuttaa siitäkin että meidän koiraihmisten pitäisi joskus – edes joskus – miettiä myös itseämme. Jos jokin laumassa oleva koira tekee elämän raskaaksi ja vaikeaksi, pitää miettiä mitä asialle tekee. Oma terveys ja hyvinvointi ovat myös tärkeitä asioita – jokaisesta päivästä pitää voida nauttia, aika on rajallista!

Joten lämmin kiitos kaikille jotka ovat tarjonneet kodin pentuiän ohittaineille koirille - ja yhtäläinen kiitos teille, jotka ymmärtävät ajatella tämän asian eri puolia – tuomitsematta muiden päätöksiä!

Tarkennus edelliseen päivitykseen

Koska koiramaailma on PALJON oudompi kuin valtaosa osaa kuvitellakaan, tarkennetaan nyt vielä, syy siihen ettei meidän kevätpentueet onnistuneet EI OLLUT UROKSISSA.

Ihan uskomatonta minkälaisiin tekoihin jotkut ovat valmiita, vahingoittaakseen toisia tai heidän mainettaan. Sairasta!

Aina ei saa mitä tilaa

Koirankasvatuksen ylä- ja alamäet ovat toki tulleet tutuiksi, kun historia koirankasvattajana ylettyy jo kolmannelle vuosikymmenelle. Epäonnistua voi monin eri tavoin. Ikävimpiä ovat tietenkin ne tilanteet jolloin koiran terveys tai henki ovat vaarassa.

Nyt ei ole sellainen tilanne, mutta on silti myönnettävä että tappiotunnelma karvastelee kurkkua tätäkin kirjoittaessa. Tämä erä on siis hävitty.

Haaveilimme että pitkän tauon jälkeen saisimme viimein aikaiseksi colliepentueita tänä keväänä. Ensin piti tietenkin jännittää sitä, saavatko nuoret narttumme Namu ja Typy terveystutkimuksista riittävän hyvät tulokset, jotta jalostuskäyttöä voi alkaa tosissaan suunnitella. Onneksi näin kävi, molemmilla silmät terveet, kyynärät 0/0 ja Namun lonkat A/A ja Typyn B/B. Tämän jälkeen voi huokaista pitkästi ja syvään.

Koko kasvatusurani ajan olen välillä joutunut kamppailemaan hedelmällisyysongelmien kanssa. Toki myös muiden ongelmien, jos joku nyt ihmettelee tuota lausetta! Minulla on ollut narttuja jolla ei tule juoksuja, juoksuväli on tuhottoman pitkä, juoksut ovat heikkoja, niin heikkoja ettei astutus meinaa onnistua. On ollut kohtuun kuolleita pentueita, muumioina syntyneitä pentuja, vain hiukan yli satagrammaisina syntyneitä pentuja, joiden ensimmäiset kolme vuorokautta ovat todella kriittistä aikaa. Vuosien mittaan olen pannut merkille että juuri nämä nartut joiden juoksu on hiukan "heikko" ja hormonien aiheuttama turvotus juoksuaikoina pienempää, ovat niitä joille tulee jossakin vaiheessa kohtutulehdus tai "märkäkohtu".

Koirat lajina saavat isoja pentueita, siksi kuolleisuus on normaalia, tutkimusten mukaan n.15%. Joten välillä pentuja syntyy kuolleena ja kuolee melko pian syntymän jälkeen. Se on luonnon laki. Mutta kaikki edellä kuvaamani ei ole suuressa mittakaavassa ihan normaalia. Collie on lisäksi sen kokoluokan koira, että keskimääräisen pentuekoon tulisi olla enemmän kuin 5. Ja tämä asia todellakin kertoo myös rodun tilasta kokonaisuudessaan!

En millään kykene muistamaan montako kertaa olen astuttanut narttuni niin, ettei pentuetta ole tullut. Aika monta. Ajellut muutamia tuhansia kilometrejä siinä pimeässä putkessa, minkä maamme luonto ajo-olosuhteiksi luo. Uskonut, toivonut ja tehnyt parhaani. Ja silti epäonnistunut. Toki syitä astutuksen epäonnistumiseen voi olla monia, ja usein ne ovat myös meidän viisaiden ihmisten aiheuttamia. Koiran lisääntymisfysiologia on monimutkaista - mutta silti olen sitä mieltä että kaiken pitäisi sujua helposti!

Toki ennen pitkää alkoi tajuntaan hiipiä ajatus että asialle pitää tehdä jotakin, ja olen matkan varrella koittanut tehdä yhdistelmiä jotka olisivat ulkosiitosyhdistelmiä, joista saisi niitä kaikkia hyviä ominaisuuksia jotka ovat degeneroitumisen vastakohtia: iso syntymäpaino, elinvoimaisuus, terveys ja lisääntymiskyky.

Vaikea sanoa kuinka moni colliekasvattaja tulee tämän lukemaan, mutta siitä huolimatta tiedän jo lopputuloksen: valtaosa kertoo ettei hänellä ITSELLÄÄN ole koskaan ollut vastaavia ongelmia. Että nämä ongelmat johtuvat kasvattajasta / sukulinjasta / koirasta. Tosi hienoa jos tämä olisikin totta, mutta veikkaampa vain että ongelma on laaja-alaisempi.

Jos olisin lopettanut kasvatustyön, olisin tehnyt sen jo yli kymmenen vuotta sitten. Joten nyt ei voi kuin jatkaa.

Onneksi näillä nartuillani nyt sentään on kunnolliset juoksut, joten toivoa tulevaisuuteen on. Nyt on aika tehdä suunnitelmia ja varasuunnitelmia. Eiköhän niitä colliepentuja tänä vuonna aikaansaada!

Testausta talvisäässä

Nyt on vierähtänyt tosiaan se n. 2,5 vuotta kun olen viimeksi päivittänyt tätä blogia, joten pikkasen on taas opettelua. Katsotaan miten onnistuu! Kävin oikein ulkonakin katsomassa olisiko mitään filmaattista näkyvissä. En tavallisesti ole kauhean negatiivinen, mutta pakko on nyt kyllä kaikille talvenihanuudenhehkuttajille todeta, että joo, talvi on hetkittäin hienoa. Silloin kun aurinko paistaa, ja sattuu olemaan aikaa katsella sitä lämpimästä ikkunan takaa. Pakkasessa vaan jäätyy, ja jos liikkuu hiukankaan reippaammin, hengitys salpautuu. Jos liikkuu hitaammin, tuntuu että varpaat ja sormet ja naamanahka irtoaa.

Mutta joo, vetäisin jalkaani vuorelliset miesten saappaat, ja yöpuvun päälle aamutakin ja otin kameran ja menin ulos katsomaan mitä kuvaisin että saisin tämän testipäivityksen tehtyä. Tiaisia pyöri aidan takana, mutta enhän mä nyt niitä saanut ruudulle. Kunhan piipittivät ja vaihtoivat paikkaa heti kun tähtäsin.

Luonto näytti talvisen kauniilta (niin kai kuuluu sanoa) - eli siis oli täysin väritöntä ja maisema valoton ja harmaa.

Siis ihan oikeesti. Jos talvella kuvaa luontoa, tavallisesti kuvataan valoisaan aikaan jota on 5 tuntia...luonto näyttää juuri tuolta 98% ajasta. Ne hienot kuvat, joissa lumi kimmeltää koivun oksilla, ja taustalla taivas on oranssin-vaaleanpunaisen-vihertävä, ovat niitä kuvia joilla turistit houkutellaan katsomaan maamme hienoa talvea! Tässä on todellisuus.

Oli pihalla kyllä jotakin ihanaa myös, tällä kertaa pihalla oli vain Rölli, kun tyttölauma halusi hetki sitten jo sisälle. Rölli on maailman suloisin ja ihanin colliepoika.

Punaiset kaniinimäykkysisarukset 9 viikkoa

Kevät tekee tuloaan, ja silloin ei ole lainkaan hullumpaa olla koiranpentu! Katsokaapa kuinka mukavaa meillä oli äsken paistatella päivää ja nauttia lämmöstä!

Kaikissa ylläolevissa kuvissa siis poikapentu Scottail Geronimo. Poju on nyt jo selkeästi emäänsä vahvaluustoisempi, urosmainen, mutta silti pikkuruinen.

Kuvassa äiti, Scottail Cozette eli "Cola" - sekä Colan emä, eli pentujen mummo Scottail Angie, "Pink". Kevätaurinko on ihanaa :)

Mummo ja äiti kiusaa! Minä en mitään ole tehny!

Kaikki jotka tuntevat Colan näkevät tässä kuvassa "väsyneen äiti-ilmeen". Cola on todella hyvä mamma, leikittää pentuja kärsivällisesti - ja myös imettää. Kaniinimäykyn pennut kehittyvät hitaasti, mutta alkavat kyllä jo olla valmiita maailmanvalloitukseen.

Scottail Ginger Gal. Tämä tyttö on pikkuruinen mutta tomera.

Simo on ihana! Miksi ihmeessä me ei voitaisi leikkiä yhdessä?