Scottail Primadonna sai SERTIN!

Pimun turkki alkoi uhkaavasti pudota jo syyskuun alussa. Alusvilla irtosi paksuna levynä, ja alkoi matkansa kohti karvojen kärkeä. Annoin koko porukalle käskyn olla suuremmalti pöllyttämättä koiraa, ja ehdottoman harjauskiellon. Näyttelypäivän lähestyessä Nooran ilme vaihteli epätoivosta harmistukseen kun turkkia putoili vyötärön kohdalta paloina. Noora oli jo sitä mieltä että koko näyttely on pakko jättää väliin.

Pidin kuitenkin pääni, rahat ovat vähissä, joten päätin että Hyvinkäälle mennään kun kerran ilmoittautuminen on maksettu. Tiesin että tuomari on sellainen että näkee koiran, ja sen hyvät ominaisuudet karvan määrästä riippumatta. Niinpä sitten leikkasimme koiran kynnet ja tassukarvat, trimmasimme korvia ja näyttelypävän aamuna Noora pesi koiran valkoiset kohdat. Piilotimme harjaamattoman koiran kehän laidalla aika pian häkkkiin. Edellisen luokan ollessa kehässä otimme sumupullon ja karstasimme turkin pinnan siloiseksi. Ystävät kyllä tirskuivat kehän laidalla kun katselivat Pimun ampiaisvyötäröä ja karvatupsuja jotka lentelivät koirasta kun se hiukan ravautti itseään tai tunki itsensä ihmisten syliin halattavaksi.

Onneksi mentiin, sillä Pimu voitti nuortenluokan, sai SA:n ja eteni paras narttu luokkaan asti. Kehässä oli viisi koiraa ja ylltäyin kun sitä ei "kätelty ulos" vaan sai jäädä. Jäikin ihan loppuun asti, ja tuomari vielä sanoi että tämä koira olisi voittanut, jos olisi ollut paremmassa turkissa. Eli tulos oli paras narttu kisan toinen, ja onneksemme serti siirtyi Pimulle. Kuva on otettu juuri sillä hetkellä kun Noora tajusi että kakkostilasta huolimatta sinivalkoinen ruusuke on tulossa käteen! Pimu kyllä rehellisesti sanoen ON ihana :-)

Kasvatustyön raskaus ja ilo

Kuvassa näkyy kolme sukupolvea Scottail-narttuja. Vasemmalla Scottail Miss You, keskellä sen emän emä Scottail Gipsy Gal ja oikealla ensimmäisen emä Scottail Inez. Tarvitaan melkoinen määrä työtä, että päästään tähän. Enkä tarkoita pelkästään mopin varressa roikkumista, terveystytkimuksia ja muita tuloksia. Vuosien pitkäjänteisyyttä. Tarvitaan iso määrä ajatustyötä. Se on juuri se, mikä tekee tästä harrastuksesta mielenkiintoisen. Suhtaudun jalostusvalintoihin suurella tunteella - uskon intuitioon. Häpeämättä tunnustan että olen sitä mieltä että tällainen on mahdollista vasta sen jälkeen kun tuntee rodun perinpohjin - sekä myös oman jalostusmateriaalinsa. Järki ja tieto on pohjalla...säätelemässä intuitiota.

Jalostustyön kannalta tämä syksy on vilkkain mitä on tähän mennessä ollut. Monen eri tekijän vuoksi on nyt ajankohtaista suunnitella monta eri yhdistelmää. Toki kun elävistä eläimistä on kyse, on väistämätöntä että kaikki nämä unelmat eivät toteudu. Mutta jollei yritä, ei varmasti saa tulosta.

Raskainta kasvatustyössä ovat kasvattien omistajat. Alan ymmärtää sitä yhä kasvavaa kasvattajien joukkoa, jotka myyvät kasvattinsa vain ja ehdottomasti vain kotikoiriksi. Osa ihmisistä kun ei kestä sitä että koira ei olekaan täydellinen posliinikoira - josta ei tutkimuksissa virheitä löydy - ja joka ei olekaan ulkomuodoltaan täydellinen - tai luonteeltaan. Jotkut tässä vaiheessa unohtavat täysin sen tosiseikan että koiran kasvuympäristö vaikuttaa suuresti siihen, millainen koirasta tulee niin luonteeltaan, ulkonäöltään kuin terveydeltäänkin. Nämä täydellisyysvaatimukset ajavat kasvattajat tilanteeseen, että olisi kaikkein viisainta kasvattaa vain se määrä koiria, jotka voi pitää itse. No toki jokaisella on pari luotto-kasvatinomistajaa, jotka ymmärtävät pelin hengen - ja auttavat toimimalla koirien esiintuonnissa ja lainaavat koiria jalostuskäyttöön.

Nyt on unelmissa pikku-mäykkyjä...sinisiä...trikkejä...ja myös soopeleita collieita. Jokainen yhdistelmä sellaisia, joista ei voi todeta muuta kuin hykerryttävän mielenkiintoista katsoa mitä tuleman pitää!

ACP-klubin katselmus, Kuopio 5.-6.8.2011

Kuvassa vasemmalta katselmuksen BIS Kangasvuokon Gordon ja VSP Scottail Inez. Taustalla englantilaiset tuomarimme, molemmat kasvattajia, Maxine Mellish (kennel Demelewis) ja Miranda Blake (kennel Corydon).

Olimme Nooran kanssa Kuopiossa viikonlopun elokuun alussa. Siellä järjestettiin ACP-klubin epävirallinen colliekatselmus. Kotiin jätimme ainoastaan Janen ja yhden riiseni-hoitokoiran - Lassi ystävällisesti lupasi pitää talon pystyssä ja kotiinjäävät koirat hoidettuna. Niinpä sitten perjantaiaamuna latasimme auton täyteen koiria, mukana niin isot kuin pienet ja köröttelimme kohti pohjoista. Oli todella hassua taas todeta kuinka pitkä maa suomi on: lähtiessä oli niin kuuma, että hiki valui viimeisiä pakkauksia tehdessä. Kun ajelimme ylöspäin, sai hiljalleen kääntää vipua täydeltä jäähdytykseltä miltei täydelle lämmitykselle. Mukana oli aivan liian vähän lämmintä vaatetta, mutta onneksi sentään sadevarusteet olivat mukana.

Katselmuksen järjestää ACP-klubi, eli klubi, joka koostuu kasvattajista ja harrastajista, jotka haluavat edesauttaa collien säilymistä jalona, klassisena, terverakenteisena koirana. Tämä tarkoittaa sitä että koirien tulee yhä edelleen olla sellaisia että ne kykenisivät paimennustyöhön: pitkälinjaisia, hyvin liikkuvia ja turkki liioittelematon ja oikean laatuinen. Klubi on perustettu suomessa, ja ajatuksena on kunnioittaa englannissa jo yli 50 vuotta collieita kasvattaneen Corydon-kennelin jalostuslinjoja. Monet kasvattajat suomessa ovat käyttäneet ko. linjan koiria apuna kasvatustyössään, tai perustaneet oman kasvatustyönsä kokonaan ko. linjan koirille. Omien kasvattieni takana on ko. linjaa enemmän kuin 25% kaikissa muissa pentueissa, paitsi viimeisimmässä.

Katselmuksen ajankohta juuri ennen koulujen alkua, sekä kaukainen sijainti aikaansaivat kuitenkin sen, että paikalle ilmoittautui ainoastaan 3 kpl kasvattejani, omien Moonan ja Pimun lisäksi. Kaikkiaan katselmuksessa oli osallistujia 76 kpl. Kun ilmoitimme Moonan, se oli täydessä turkissaan - joka on oman mittapuuni mukaan paljon - mutta syynä on se, että Moona steriloitiin jo nelisen vuotta sitten, tuon toimenpiteen jälkeen monet nartut kasvattavat valtavan turkin. Ihan maata laahavaa turkkia sillä ei sentään ole, niitäkin toisinaan näkee. Kun katselmuksen aika koitti, oli ihan pakko pestä Moona (se on lähes koko ajan ulkona). Niinpä alusvilla oli 1 cm irti ihosta – ja sen todella huomasi! Myös Olga oli täysin turkiton, Viivi melkein…joten "nättelykunnossa" olivat vain Pimu ja Onni. Tästä huolimatta tuloksena oli kovatasoisen kasvattajaluokkakilpailun 2. sija, osallistujia oli kaikkiaan 7 kpl. Ohessa kuva kasvattajaluokasta (kuva Carl-Johan Kotka), vasemmalta lueteltuna kuvassa ovat: Scottail Primadonna, Fiona, Ocean Queen, Inez ja Othello.



Kasvattajaluokassani on melkoinen kirjo, mitä tulee sukutaulujen ja iän suhteen. Ja toki olisi ollut hienoa saada luokka jossa olisi ollut myös sinisiä ja soopeleita - kun niitä molempia kasvateissani on. Mutta ehkä ensi kerralla! Arvostelu oli loistava, taidan sen tähän laittaa suomennettuna: Erittäin terveesti liikkuva ryhmä, täydelliset etuosat, pitkät askeleet, ihanat ylälinjat, poikkeuksellisen hyvä soopelinarttu, erittäin hyvä ja laadukas ryhmä, kaikki esitetään hyvin.

Noora ja Pimu esiintyivät perjantai-iltana junior handler-kisassa edukseen, ja saivat voittopokaalinsa. Tämä oli suunnitelma a, se toteutui.



Laitan tähän kotipihassa otetun kuvan, josta näkyy mitä muuta Pimu voitti. Leikkimielisistä kisoista se osallistui em. jh-kisan lisäksi rouva ja koira kisaan minun kanssani, sijoitus 3. Pimu voitti "paras pää ja ilme"-kilpailun, ja sijoittui "paras häntä ja liikkeet"-kisassa viidenneksi. Kaikki palkintoesineet eivät toki ole kuvassa, niitä tuli kassikaupalla kotiin! Lisäksi Pimu voitti oman ikäluokkansa!





Laitetaan nyt tämäkin tänne. Näytämme Moonan kanssa melkoisilta möhköfanteilta, mutta totuus on se, että Moona on erittäin hoikassa kunnossa - siksi sen liikkeetkin ovat yhä niin lennokkaat, vaikka ikää on kohta 10v. Samaa ei voi sanoa tuosta toisesta :-) Joka tapauksessa Moona oli lopulta PN4!



Jymypaukku kerrottakoon viimeisenä. Paras narttu ja VSP oli Scottail Inez, om. Meri Sotaniemi-Kivisilta.

Mukava viikonloppu, tiukkaa kilpailua (omasta mielestäni parempi taso kuin ikinä näyttelyissä...). Kauniita koiria joista valtaosa liikkui loistavasti. Siinä saa collierodun ystävä sellaista sielunravintoa että hymyilyttää viikkotolkulla! Lisäksi tapahtuman henki oli erittäin mukava ja leppoisa. Nyt on jälleen monia unelmia kypsymässä ajatuksissa tuleville vuosille.

PS. Tämä on PEPSIN blogi, joka tuossa tuijottaa minua happamana, kun olen laittanut tänne sivutolkulla colliejuttuja ja kuvia! Ja tämän lisäksi UNOHDIN mainita että Pepsi osallistui ACP-tapahtumassa Nooran kanssa "perheen muunrotuinen koira"-kilpailuun, ja sijoittui neljänneksi! Siellä se mennä viipotti nokka pystyssä pinkinvärinen sadetakki päällään :-)

Long time no see!

Välillä tuntuu että elämä kääntää niskalenkin, siksi ei ole tullut kirjoiteltua pitkään aikaan. Onneksi on tuo hullun positiivinen luonne – katastrofin edelläkin taidan aina löytää asioista huvittavia puolia. Kaikki mikä ei tapa, vahvistaa jne.

”Käpälämäessä” elämä on sujunut kuten ennenkin. Lämmin kesä ja alkusyksy on ollut etenkin koirille mukavaa, sillä ollaan eletty ovet auki-periaatteella, niin kuin meillä aina, jos sää sallii. Kukin saa mennä ja tulla mielensä mukaan. (No, tunnustan, että ihan kuumimpina päivinä koirat olivat kyllä monta tuntia sisällä nauttimassa jäähdytyksestä, ja ovet kiinni.)

Etenkin mäyräkoiramme ottavat ilon irti – peuhaavat pihalla, jonka jälkeen tulevat taukoa viettämään sänkyyni peiton alle. Ja sitten minä kiltisti vaihdan ja pesen petivaatteitani. Näille myyrille kun ei auta edes sängynpeite – kyllä ne sen alle osaavat mönkiä. Kuka sitä nyt ilman peittoa nukkuisi! Siivoamista todella riittää. Olen joskus ollut todella tarkka siisteyden suhteen, oman mielenterveyden vuoksi on ollut pakko hiukan hellittää kun talossa on lähes kymmenpäinen koiralauma. Kaiken lisäksi olen vakaasti sitä mieltä että koirien pitää saada viettää koiranelämää, peuhata pihalla, kantaa keppejä, kaivaa monttuja jne. Steriilisti elävät kaupunkikoirat ovat minusta hiukan säälittäviä. Niinpä sitten välillä mietin miksi käsivarret ovat kipeät…kunnes tajuan että kädet ovat välillä lähes kasvaneet kiinni imuriin ja moppiin. Olisi kyllä kiva jos tässä meidän kartanossa (heh) olisi jokin pieni länsisiipi jossa olisi hiukan koiratiloja. En tarkoita että haluaisin eristää koirat meistä ihmisistä – vaan sitä että olisi huone, johon laittaa märät rapaiset koirat huollettavaksi ja kuivumaan ennen minun lakanoihini päästämistä. Pitäisi varmaan lotota!

Paljon on tapahtunut sitten viime päivityksen. Kaikkea en aio kerrata, mutta joitakin asioita. Elämä on jälleen opettanut ja pistänyt pohtimaan asioita. Olen kasvattanut pk collieita jo muutaman sukupolven –aika moni tunnustaa että rodun keskuudessa on tietynlaisia luonneongelmia. Rodun populaatio on iso, joten yleistäminen ei kuitenkaan tee oikeutta yksilöille. Mutta itse olen kokenut että näinä vuosina olen monta kertaa joutunut tekemään myönnytyksiä ulkonäön kustannuksella, kun olen yrittänyt parantaa luonneominaisuuksia. Olen asiassa myös edennyt, muuten talossa ei olisi ainuttakaan ko. rotuista koiraa enää! Collie on älykäs ja herkästi asioita vaistoava koira – mutta väärissä olosuhteissa siitä tulee koiran irvikuva. Kuten on asian laita monen muunkin rodun kohdalla.

Tärkein asia mitä voin toivoa rodusta riippumatta kaikkien kasvattieni kohdalla on se, että niitä kohdeltaisiin johdonmukaisesti, pakottamatta, ja niille tarjottaisiin paljon hyviä kokemuksia ensimmäisen elinvuoden aikana. Positiivisuudella pääsee niin pitkälle koirien kanssa – ja tämä ei tarkoita sitä, että kurin pitäisi olla löyhää! Ja koira pitäisi ottaa monesti mukaan näkemään että maailmassa on muutakin kuin ne omat neljä seinää, oma piha ja omat ihmiset. Onko pelkästään koiran (ja kasvattajan) vika jollei koira sitten osaa käyttäytyä tilanteen tullen, vaikkapa näyttelyssä?

Tyrannimainen tiukkuus koiran kanssa on minusta joskus paikallaan, mutta VAIN silloin jos on varmaa että koira ymmärtää mitä siltä odotetaan. Kuinka surullista on nähdä kun koiraa pakotetaan ilman että sillä olisi hajuakaan siitä, mitä sitä vaaditaan tekemään tai olemaan tekemättä. Rohkaiseminen, innostaminen ja oikealla hetkellä palkitseminen tuottavat taatusti nopeammin tuloksen – ja lisäksi silloin koiran luottamusta ei menetetä! Ja kun tarkasti miettii tämä ihan sama pätee myös meihin ihmisiin, isoihin ja pieniin! Se siitä asiasta – tällä kertaa.

Ollaan käyty muutamassa näyttelyssä, en enää edes muista kaikkia missä...mitään ihmeellisiä ei ole tullut tulokseksi. Semmoista tasaista. Kävimme myös Pärnussa Eestin puolella parissa näyttelyssä lomamatkalla. Pink sai sieltä ERIn, kun tuomarina oli suomalainen Paula Heikkinen-Lehkonen. Tuolla reissulla Pink käyttäytyi kehässä suht ok, mutta on kuitenkin nyt melkoisessa murrosiässä ja saattaa temppuilla ihan olan takaa, sen takia tulokset ovat olleet välillä pieniä pettymyksiä. Nyt ollaan päätetty että antaa neidin kasvaa luonteeltaan tassujensa kokoiseksi - ja esitellään sille maailmaa pikku hiljaa. Meni se murrosikä mammaltaankin ohi! Porin int näyttelyssä Pink sai EHn, mikä oli tavoitteenakin - antoi käsitellä itseään ok, mutta oli liikuttaessa hiukan lentoon lähdössä. Koira on kaunis joten harmittaa että ei ole saanut ansaitsemiaan tuloksia. Itse olen hyvin tyytyväinen siihen että Noora on ollut jo useamman vuoden kiinnostunut junior handler -toiminnasta. Lukenut paljon aiheesta, käynyt kursseja ja leirejä, osallistunut kilpailuihin ja harjoitellut lukemattoman tuntimäärän. Nyt kun mukaan on saatu myös rauhallisuus on lopputuloksena se, etten itse enää mielelläni kehään mene, koska Noora tekee sen niin paljon paremmin. Koirahommelit ovat kuitenkin siitä kivoja, että aina voi oppia lisää ja kun on nöyrä mieli, voi edetä vaikka kuinka pitkälle. Myös siitä olen iloinen, että Noora käsittelee koiria kauniisti - ei revi, riuhdo tai tiuski niille. On niin surullista katsottavaa kun joskus näkee esittäjän tällaista tekevän - etenkin jos kyseessä on kokematon koira. Toki tämäkin on makuasia, eli tyylejä on yhtä monta kuin lyylejä - itse en omaa koiraani tällaiselle esittäjälle kuitenkaan koskaan antaisi.

Ja sokerina pohjalla Pimun kuva, eli Scottail Primadonna, kotipihalla elokuussa 2011. Panta harmillisesti nostaa niskakarvat ylös, mutta näkyypä tämän koiran tasapaino tästä kuvasta.



PS. Tuossa alussa olevassa kuvassa Pink relaa näyttelytuolissa istuvan mamin sylissä. Ihan selvää, miksi noissa tuoleissa on "mukinpidike"!

Peurapäivä

Kamerani on kiertämässä jossakin päin kotosuomea, joten kuvia ei tällä kertaa ole. Aamulla otin pakastimesta sulamaan peuransorkan, ja pakkasin metsäkassini. Ihan omalla huumorillani tähän on valittu semmoinen kukallinen söpö kassi - jos vaikka joku metsästysintoilija sattuisi näkemään :-)



Löysinkin viime syksyisen kuvan noista meidän jälkiharjoitusvarusteista. Tuossa on meidän "erähenkinen" kassi, muovipussi missä on pyykkipojat joissa on värikkäät muovinauhat (jäljen merkkaamiseen), sekä jälkinaru. Syksyllä ostettiin semmoinen kunnollinen neon-oranssi jälkiliina joka ei sotkeudu ja näkyy hyvin. Kuvassa näkyy musta nailoninen liina, joka ei ole yhtä hyvä.

Jonkin ajan haahuiltuani pakkasin sitten autoon kaikki 4 mäykkyä. Ajoin muutaman kilometrin rauhalliseen metsään, missä oli sopivaa hämäläismaastoa. Eli metsän pohjalla sammaleisia päänkokoisia kiviä, risukkoa ja varpuja. Perfekt.

Ensin tein jäljen Zerolle, jolla on ikää huimat 10 viikkoa. Aloitin auton perästä katsoen vasemmalta, jaoin maaston mielessäni sektoreihin että jokaiselle jää "puhdas" kohta ja itse pääsen mahdollisimman helpolla.

Zeron jälki oli tietty sille ensimmäinen, joten pituutta sille tein huimat kymmenkunta metriä ja se oli suora ja helppokulkuinen. Tosin tuollainen limsapullonkokoinen otus on aika pieni sananjalkojenkin seassa. Zero ei tietysti tajunnut yhtään mitä ollaan tekemässä, mutta kyllä se lopulta painoi kuononsa maahan ja alkoi haistella! Edettiin jälkeä pitkin muutama metri ilman apuja, ja lopussa oli sorkka marja-ämpärissä. Zero tykkäsi hajusta kovasti, hiukan kyllä jännitti mutta alkoi sitten syödä sorkkaa, kehuin toki kovasti koko ajan!

Sitten oli vuorossa Pinkin jälki, sille tein myös täysin suoran jäljen, ehkä 15-20 metriä. Maasto oli myös helppoa, pikkuisen heinäistä. Pink oli mukana syksyllä varmaankin parissa harjoituksessa, joten tajusi heti mitä pitää tehdä. Oli hauskan näköistä katsoa sen menoa, kun se koko ajan temperamenttisesti huiski häntäänsä! Ei tuottanut mitään vaikeutta tämä jälki sille - tajusin että olisi pitänyt vaan uskoa paremmin sen kykyihin ja tehdä heti vaikeampi. Mutta toisaalta, nyt saatiin onnistuminen, ensi kerralla sitten haukataan isompi pala.

Sitten oli vuorossa Vichy, joka on ollut viime vuonna pari kertaa harjoittelemassa. Vichy oli järjettömän innoissaan ylipäänsä siitä, että nyt tehdään jotakin. Alku tuhraantui liikaan intoon. Mutta kun sitten sain sen tajuamaan että ollaan jälkeä ajamassa, se selvitti kaarevapäisen jäljen lopun ihan kivasti ja tarrasi sorkkaan hyvin. Tämän koiran kanssa ongelmana tulee olemaan putki, se ei todellakaan tunne oloaan turvalliseksi suljetussa tilassa. Ämpärikin selvästi kiusasi sitä.

Viimeisenä oli sitten vuorossa Pepsi, jolle tein heti muutaman kymmenen metrin jäljen jossa oli 90 asteen kulma. Pepsi todella tiesi mitä ollaan tekemässä ja oli hillittömän iloinen, ajoi jäljen edellissyksyä suuremmalla vauhdilla ja selvitti kulmankin tosi nopeasti. Autolle päin mennessä Pepsi selkeästi leijui ylpeyttään!

Harjoitus oli nyt semmoinen alkutunnustelu, että mitä tässä kannattaisi tehdä. Helpoin taitaisi olla Pink - pitää tehdä muutama hyvä harjoitus ja sitten suunnitella pääsisikö kokeilemaan oikeaa putkea johonkin. Ja sitten tähtäimeen PIKA-koe ennen talven tuloa - tai ainakin ennen lumen tuloa.

Vichyn kanssa pitäisi tehdä hiukan tynnyri/putki/ämpäriharjoituksia. Kovin ääniherkkiä ei kukaan näistä ollut, sillä sattuipa niin, että Pirkkalan lennoston Hornetit olivat juuri palaamassa kentälle, ja ylittivät meidät aika läheltä Pinkin ja Vichyn suorituksen aikana. Niin läheltä että ruuvit ja mutterit pystyi laskemaan :-)

Oli tavallaan hassua että kun olimme vajaan kilometrin päässä kotoa, peura hyppäsi tielle auton edessä. Siitä se pomppi pitkin rypsipeltoa tietämättä että auto on täynnä vaarallisia peurakoiria!

Helle turrutti aivot, nyt pientä toimintaa havaittavissa!

Kesä on ollut aika ...öh... kesäinen. Moni suhtautuu hyvin aggressiivisesti siihen, jos sanoo että on ikävää kun on näin kuuma. Itse olen sitä mieltä, että on aika itsekästä sanoa että on kivaa kun on hellettä - jos siitä sattuu itse nauttimaan. Valtaosa kuitenkin kärsii - eikä vähiten eläimet! Nyt kun kelit muuttuivat, on sadellut silloin tällöin, ja on viilennyt, on ihanaa katsoa kuinka koirat nauttivat elämästään. Ovat vähintäänkin yhtä helpottuneita kuin pitkän kovan pakkasjakson jälkeen!

Taas on koiramaailmaa ravistellut uusi eläinsuojelutapaus. Koiria huostaanotettu hyvin pienestä asunnosta iso määrä - eläinten pitoon sopimattomista olosuhteista. Miten ihmeessä tämä kuvio jatkuu vuodesta toiseen? Aktiiviharrastajillakin voi homma luisua käsistä - ja mielenterveys- tai päihdeongelmat ovat usein ainakin osasyy tapahtumiin. Se kuitenkin kummastuttaa ettei ko. ihmisten lähipiiri ala reagoida tilanteeseen - ennenkuin tilanne on jo todella sietämätön eläinten kannalta. Surullista.

Tuo kuva tuolla ylhäällä, otimme sen Nooran kanssa pikaisesti yhtenä iltana. Vichy ja poikansa olivat sitä mieltä että kivaa, aletaan leikkiä tässä pöydällä! Kun tämä estettiin, alkoi mäyräkoiramainen mökötys. Lopputuloksena se, että kuvassa Pink ja äitinsä Pepsi istuvat kauniisti ja terhakkaasti, kun taas Zero ja emänsä Vichy leikkivät jalatonta unista mäyräkoiraa. Että tällainen kuva tällä kertaa :-)

B-pentueen yhteispotretti

Koska ulkona on kylmä, tuulee ja sataa kaatamalla, otettiin pentueen yhteispotrettikuva keittiön pöydällä. Tässä yksinkertaisessa kuvassa oli myös vaikeusastetta. Ovat aika vikkeliä otuksia jo nämä pikkuiset! Mutta tyytyväinen olen että ryhdyttiin kuitenkin Nooran kanssa toimeen, kun saatiin näin kiva kuva muistoksi!