Collierodun luonneongelmat?

Tällä hetkellä colliemaailma kiehuu ja porisee…rotujärjestön sisältä on tehty virallisia ehdotuksia koirien karsimiseksi jalostuksesta jolleivät ole käyneet tietyssä luonne- tai käyttöominaisuuksia mittaavassa kokeessa tai testissä. Kyseessä siis ihan PEVISA-asia, eli pakote jolla jalostuskoirat valitaan.

Sinällään tämä on minulle hyvin absurdi ajatus, vanhan kansan ihmisenä olen tottunut ajattelemaan että rodun yksilöitä pitää käyttää jalostukseen mahdollisimman laajasti jotta rotu säilyy elinvoimaisena. Kun karsitaan (ja toki pitää karsia), karsintakriteereiden tulee olla sellaisia että ominaisuus on edes jollakin tasolla perinnöllinen. Testissä tai kokeessä KÄYMINEN ei ole. No tästä ei sen enempää, asia luultavasti saa vanhat kasvattajat liikkeelle ja asiasta äänestetään SCY:n kevätvuosikokouksessa.

Collien luonteesta haluan kirjoitella muutaman sanan. Osassa keskusteluja tulee ilmi että jokunen kasvattaja on kasvattanut vuosikymmeniä, eikä koskaan ole ollut mitään ongelmia luonteen suhteen. Hienoa että joku voi näin sanoa, rehellisesti. Itse en tähän pysty, ongelmia on ollut ja tulee olemaan. Toki me ihmiset olemme erilaisia, jotkut ovat kriittisempiä myös oman kasvatustyönsä suhteen.

Jokaisessa yhdistelmässä mietin myös luonnetta. Joka ikisessä. Kovastikin olen töitä tehnyt mielestäni siinä asiassa, itkenyt itseni uneen miettien mitä jalostuksellisesti teen seuraavaksi, jotta pääsen eroon jostakin luonteeseen liittyvästä epämieluisasta piirteestä. Mutta hei, asioissa voi edetä. Ihan vaan olemalla rehellinen itselleen.

Sinällään on jännä ajatus, että nykyään koiran tulisi olla täydellinen pakkaus, joka luovutetaan kunnianhimoiselle uudelle omistajalleen – ja tekee hän sille mitä hyvänsä – siitä on tultava täydellinen, joka läpäisee kaikki testit ja kokeet ja voittaa kisoja ja näyttelyitä. Aivan sama mitä kokemuksia sille annetaan, paljonko liikutetaan, miten ruokitaan – sen on oltava täydellinen. Jollei ole, on syyllinen tietenkin kasvattaja. Barrikaadeilla seistään banderollit kirkuen: Me VAADIMME parempiluonteisia ja terveempiä koiria!

Mistä on lähtenyt se ajatus että kasvattajat haluavat ”pilata” rodun ja jalostavat vain kauneutta? Me vanhat kasvattajat elämme usein ison koiralauman kanssa tavallisessa kodissa, ja voin vakuuttaa että en todellakaan halua elää huonoluonteisen koiran kanssa.

Kasvattajilla on usein vuosikymmenten kokemus koirista. Oma kokemukseni alkaa 70-luvun puolivälistä, olen asunut kuitenkin vain 4 eri rodun kanssa. Mutta samaan hengenvetoon sanon että olen ollut hyvin läheisesti tekemisissä monen ystäväni kanssa, joilla on laaja rotukirjo koiria. Joka ikisessä rodussa tulee vastaan koiria, joiden käyttäytyminen ei ole sitä, mitä koiralta toivotaan. Koira ei täytä käyttötehtäväänsä, tai sen kanssa eläminen perheessä tai nyky-yhteiskunnassa on mahdotonta. Näin tulee jatkumaankin vaikka koirien luonteen jalostuksessa tehtäisiin mitä hyvänsä temppuja. Ja keksittäisiin niitä testejä lisää.

Collie ei ole näkemykseni mukaan kovin huonossa jamassa. Muistan 70-luvun hyvin, tutustuin koiraan joka asui rauhallisesti elävän pariskunnan kanssa. Jos haarukka putosi pöydältä lattialle, koira pelästyi niin että oli viikon kuralla. Valitettavasti tämä on tosi. Todella arkoja koiria näkyi ja niitä käytettiin jalostukseen.

Noista päivistä asti on collie ollut muiden rotujen harrastajien hampaissa. Colliet ovat arkoja, pelkäävät kovia ääniä ja niistä ei ole mihinkään! Tuttuja lauseita, ja edelleen, väittäisin että vanhan pk-harrastajakaartin joukossa on ihmisiä joiden aivoissa tämä ajatus on syvällä. Tällä on vaikutuksensa ainakin lt-tuloksiin. On niin mukavaa joskus saada tuota piintynyttä ajatusmaailmaa tuuletettua – ja uskokaa pois se onnistuu ihan näiden minun tavallisten ”näyttelylinjaisteni” avulla. Koska eivät ne ole sen kummempia kuin muunrotuisetkaan koirat! Joukossa on heikompia yksilöitä, mutta valtaosa kivoja, hyvähermoisia, tavallisista arkitilanteista erinomaisesti selviytyviä koiria. Väittäisin että on joitakin perinteisesti pk-rotuina pidettäviä rotuja, joiden tilanne luonteen suhteen on huonommassa jamassa kuin collieilla tänä päivänä.

Collie on herkkä, aavistaa ja aistii omistajansa ajatukset ja tunnetilat. Se on jalostettu hyväkuuloiseksi koiraksi, jotta kuulee myrskyssä paimenen käskyt. Edelleen rotu on valpas ja tarkkailee ympäristöään jatkuvasti. Collie on näiden ominaisuuksiensa vuoksi myös koira, jonka pelkokäyttäytymistä omistaja voi ymmärtämättömyyttään ruokkia. Se on kiva perhekoira, ja siksi usein myös niitä ensimmäisiä perheen rotuvalintoja. Siinäpä se, koiran käyttäytyminen on aina perinnöllisten ominaisuuksien ja ympäristön vaikutuksen summa. Tämä herkkyys on samalla ihana ominaisuus ja se että collie on viisas koira, tekee siitä ihan omanlaisensa rotujen joukossa. Samalla se aiheuttaa vaikeuksia.

”Paukkuarkuus”, vakavana on todellakin ikävä, arkielämää vaikeuttava ominaisuus. Eräs pitkän linjan pk-harrastaja minulle kerran sanoi, keskustellessani hänen kanssaan rotumme ääniherkkyydestä. ”Kuulepas, luuletko oikeesti ettei niissä totisissa pk-roduissakin ole paukkuarkoja. Tottakai on. Sellaiset pennut otetaan vaan sitten leikkimään sinne jonnekin pk-koulutuskentän läheisyyteen ja pikku hiljaa totutetaan laukauksiin.” Että se siitä sitten! Perhekoirana elänyt collie kuulee elämänsä ensimmäiset paukkeet luonnetestissä, oltuaan jo muutenkin oudoissa painostavissa tilanteissa. Ja se oma emäntäkin on koko testin ajan ollut laaman kaltainen ilmeetön kummajainen. Niinpä niin. Muutoinkin oma uskoni testeihin joissa arvioinnin suorittavat ihmiset, on saanut pahoja kolauksia vuosien varrella.

Suomen collieharrastajissa on iso joukko ihmisiä, jotka katselevat rodun tulevaisuutta oman harrastuslajinsa kautta, putkinäköisesti. Fanaattisesti ajetaan sitä omaa asiaa…onpa se sitten mikä hyvänsä laji. Siinä lajissa pärjäävät ovat parasta A-ryhmää. Hienoa että harrastetaan, sitä vastaan minulla ei ole mitään. Mutta kun tehdään päätöksiä rodun tulevaisuudesta, pitäisi pystyä näkemään laajempia kokonaisuuksia. Mutta valitettavasti nämä yhden asian -lähettiläät ovat ne, jotka valtaa rotujärjestöissä pitävät. Se että collieta hehkutetaan sopivaksi lähes lajiin kuin lajiin – niin ettei rotujärjestön lehteen muuta asiaa mahdukaan, saattaa kyllä näyttäytyä huvittavana sellaisten rotujen harrastajien silmissä, jotka ovat todellisia käyttökoiria. Miksi rodun sisällä ei edes arvosteta sitä, että collie on mitä parhain perhekoira. Kiva lenkkikaveri, jonka kanssa voi harrastella yhtä sun toista. Kaikilla ei ole mahdollisuuksia, aikaa tai varaa kilpailla – eikä kaikilla ole siihen edes halua. Koiranäyttelytkin ovat harrastus, mutta sepä jännää…että tässä maailman kauenimmassa rodussa pitääkin lähes kuiskaten kertoa harrastavansa näyttelyitä.

Se mitä mielestäni luonteen eteenpäin viemiseksi pitäisi tehdä, voidaan jakaa kahteen kategoriaan:
a) Rotujärjestöjen pitäisi todellakin aktivoitua tarjoamaan kasvattajille tietoa millä tavoin testi- ja koetuloksia voisi käyttää jalostusvalinnoissa. Uusinta tutkimustietoa ja tilastoja, sekä kirjallisesti että luentotilaisuuksien muodossa.
b) Jokaisen kasvattajan, myös niiden ”yhden pentueen teettäjien” tulisi pyrkiä rehellisyyteen luonneasioissa. Ensinnäkin tulisi sivistää itseään tutustumalla mahdollisimman hyvin eri rotuisiin koiriin. Tällä tavoin saa vertailupohjaa ja kokemusta. Sen jälkeen rehellinen arvio sen oman ”ehkä-jalostuskoiran” luonteesta ja käyttäytymisestä. Jollet tunne koiraa kyllin hyvin (vaikkapa sijoituskoiran kyseessä ollessa), järjestä sille tilaisuuksia missä voit tarkkailla sen käytöstä hiukan normaalia tiukemmassa tilanteessa. Huonohermoisuus ja arkuus, samoin kuin ääniarkuus tulevat kyllä esille, jos olet valmis näkemään. Kaikkia koiria ei tarvitse eikä pidä käyttää jalostukseen.
Jokainen koira voi joskus käyttäytyä arvaamattaomasti tai oudosti. Mutta jos näet saman aikuisen koiran käyttäytyvän toistuvasti aggressiivisesti tai arasti, mieti kannattaako sitä käyttää jalostukseen, vaikka se olisikin multivoittaja.

Jos valitaan jalostukseen aina rohkeita ja hyvähermoisia koiria, meillä on jonkin ajan kuluttua, jos nyt ei loistavia, niin ainakin parempia koiria!

Koiraharrastajien todellinen roskajoukko

Haluan nyt avautua asiasta joka on painanut mieltä vuosikausia. Totta on että me ihmiset olemme kovin erilaisia, ja se on elämän rikkaus. Aina ei ole kuitenkaan mahdollista ymmärtää sitä suurta määrää vihaa, mitä jotkut ihmiset kokevat toisia kohtaan. Itse en anna ikinä vihan tunteille valtaa. En siis pysty käsittämään koko asiaa täydellisesti, siis sitä, että on ihmisiä jotka tuntevat niin suuria vihan tunteita, että ryhtyvät toimiin vahingoittaakseen toisia. En todellakaan väitä että pitäisin kaikista ihmisistä, se ei liene tavoitekaan – mutta ihmisiä voi kunnioittaa ja arvostaa, ja mikäli heidän läsnäolonsa ahdistaa, voi aina kävellä päinvastaiseen suuntaan!

Viime vuosien aikana on lähipiirissäni tapahtunut monia asioita, joita voi selittää sanalla ”kiusaaminen”. Aikuiset ihmiset laukovat näyttelyissä isoon ääneen herjauksia toisista ihmisistä, tai heidän koiristaan. Itsekin todellakin arvioin ja jopa arvostelen aina näkemiäni koiria, sehän on keino oppia, ja omassa tapauksessani myös keino opettaa tyttärelleni rotumääritelmää mahdollisimman hyvin. Se on aivoihin jo tässä ajassa melkoisen hyvin iskostunut. Tarkoitukseni ei kuitenkaan koskaan ole se, että puhuisin niin isoon ääneen että muutkin sen kuulisivat. Mutta tällaisia ihmisiä on! Koskaan heillä ei ole mitään hyvää sanottavaa muista kuin omista koiristaan, tai lähisukulaisista. Tämä negatiivisuuden kehä on aikaansaanut sen, että näitä ihmisiä vältellään. Toivotaan viimeiseen asti, ettei osuta samaan näyttelyyn. Kehässä jos osuu samaan luokkaan, voi valmistautua siihen että juostaan joko koiran tai esittäjän päälle ”vahingossa” – tai vähintäänkin sätitään ääneen jotakin asiaa jonka toinen esittäjä tai jopa tuomari on tehnyt. Annetaan kaikin tavoin muiden tuntea nahoissaan mitättömyytensä.

Yhdistystoiminnassa tarvitaan tekijöitä, ihmisiä jotka eivät ota toimihenkilöpaikkaa saadakseen ”sulan hattuunsa” vaan siksi, että rakastavat harrastamaansa rotua tai koiraharrastusta niin paljon, että haluavat antaa työpanoksensa asian eteen. Säännöllisin välein nämä ihmiset ”lynkataan” tehtävistään, koska on joukko jonka mielestä he osaavat hoitaa asiat paremmin. Usein nämä jotka haluavat valtaa vallan vuoksi, ovat juuri niitä jotka käyttävät valtaansa väärin. Omaksi edukseen tai muiden haitaksi. Ihan vaan koska voivat. Se suuri työmäärä voi sitten tulla yllätyksenä, ja asioiden hoito voi olla niin ja näin.

Ja ”sokerina pohjalla” (oikeesti mäskinä sangossa) haluan mainita vielä sen joukon, jotka pitävät itseään niin mahtavina, että vain heidän ajatustapansa, heidän koiransa ovat parasta A-luokkaa. Kaikki muut ovat roskajoukkoa ja heidän koiransa rakkeja joita ei pitäisi koskaan käyttää jalostukseen. Ei siinä mitään, mutta sitten on joitakin joilla isopyörä heittää niin rutkasti, että ryhtyvät kiusaamaan. Lähettämällä nimettömiä maileja, soittamalla nimettömiä soittoja – jotka todellakin pahoittavat vastaanottajan mielen pitkäksi aikaa. Nämä ihmiset eivät kykene empatiaan, eivät näe tekojensa seurauksia. En todellakaan voi kuin sääliä, ja ihmetellä millainen on tämmöiseen kykenevän ihmisen ajatusmaailma. Viha ja pahat ajatukset syövät ihmistä sisältäpäin, tekevät ontoksi.

Sinällään jännä ilmiö että tällä roskajoukolla joka kiusaa muita, on usein oma palveluskuntansa, alamaiset jotka kannattavat näitä ilkeitäkin tekoja. Eivät kyseenalaista ja vain toteavat että eivät kaikki ihmiset tule toimeen keskenään. Herätkää.

Koirat ovat ihania olentoja, jotka tekevät elämästä paljon rikkaampaa. Koiraharrastuksen myötä on saanut paljon hyviä ystäviä, joiden kanssa jaetaan elämän iloja ja suruja. Miten hartaasti onkaan pakko toivoa että kaikki harrastajat opettelisivat kunnioittamaan muita, opettelisivat näkemään hyvää muiden koirissa ja heidän jalostusvalinnoissaan. Opettelisivat nauttimaan yhteisestä hienosta harrastuksestamme ja kukistaisivat sisäisen pirunsa. Elämme vain kerran.

”Aikuinen koira etsii kotia”

Tämä on asia jossa soisi asenteiden muuttuvan. Miksi ihmeessä ihmisiä arvostellaan siitä, että he etsivät uuden kodin sellaiselle koiralle, joka ei sopeudu laumaan tai tarvitsee erilaiset elinolot kun mitä sille pystyy tarjoamaan?

On käsittämätöntä että monella koiraihmisellä on asenteena se, että ”ei haluta että koira joutuu kiertolaiseksi”. Klisee jota hoetaan silloinkin kun kyseessä olisi vasta koiran toinen tai kolmas koti. Samojen ihmisten mielestä on kuitenkin ok rahdata suomeen koiria muista maista, olosuhteista joista kukaan ei tiedä mitään – aiempia koteja on voinut olla vaikka viisi, eikä koiran terveydentilasta ja kokemuksista ole juurikaan tietoa.

Valtaosa suomalaisista koirankasvattajista on kotikasvattajia, joten koiralauman kokoa säätelee aikaresurssien lisäksi tila. Miten voi jatkaa kasvatustyötään jos koko koiralauma on ”maskotteja” ja vanhuksia? Sijoituskoirien avulla voi kyllä jatkaa kasvatustyötä, mutta mielestäni koiran luonteen syvällinen tunteminen vaatii sen kanssa asumista – sama koskee jossakin määrin perusterveyteen liittyviä asioita.

Itselläni on vahva tunneside koiriini, mutta silti järki voi sanoa toisinaan että tälle koiralle olisi viisaampaa etsiä uusi koti, jossa se saisi enemmän huomiota – ja saisi elää rauhallisemmissa oloissa kuin mitä isossa koiralaumassa.

Kokonaan oma lukunsa on sitten koirien väliset valtasuhteet. Jos laumassa on kaksi koiraa, jotka eivät tule toimeen keskenään, voi arkielämä olla pakoilua ja kyräilyä. Mieti haluaisitko itse elää niin että koko ajan hiukan pelottaisi? Myös laumassa oleva riidanhaastaja tai yliseksuaalinen koira voi olla ihan kiva koira joissakin muissa olosuhteissa, laumassa missä on vaikka vain pari koirakaveria.

On myös ihmisiä jotka ajattelevat että koirani rakastaa vain minua, eikä voi elää onnellisena missään muualla. Eikä kukaan muu tarjoaisi sille niin hyvää hoitoa kuin minä. Väärin. Valtaosa koirista sopeutuu uusiin olosuhteisiin helposti, kunhan olosuhteet ovat hyvät ja rakastavat!
Joten toivoisin että kaikki besserwisserit löysentäisivät hiukan pipoaan! Koira voi elää onnellisen loppuelämän vaikka vaihtaisikin kotia. Ne ovat sopeutuvaisia, ja saadessaan rakkautta ja hyvää hoitoa sopeutuvat muuttuvaan tilanteeseen.

Meille tämä aihe on tullut omakohtaiseksi jo monta kertaa. Essin kohdalla pohdiskelin tilannetta useita kuukausia, ennen kuin ryhdyin toimiin. Näitä asioita pitää miettiä. Lisäksi haluan muistuttaa siitäkin että meidän koiraihmisten pitäisi joskus – edes joskus – miettiä myös itseämme. Jos jokin laumassa oleva koira tekee elämän raskaaksi ja vaikeaksi, pitää miettiä mitä asialle tekee. Oma terveys ja hyvinvointi ovat myös tärkeitä asioita – jokaisesta päivästä pitää voida nauttia, aika on rajallista!

Joten lämmin kiitos kaikille jotka ovat tarjonneet kodin pentuiän ohittaineille koirille - ja yhtäläinen kiitos teille, jotka ymmärtävät ajatella tämän asian eri puolia – tuomitsematta muiden päätöksiä!

Tarkennus edelliseen päivitykseen

Koska koiramaailma on PALJON oudompi kuin valtaosa osaa kuvitellakaan, tarkennetaan nyt vielä, syy siihen ettei meidän kevätpentueet onnistuneet EI OLLUT UROKSISSA.

Ihan uskomatonta minkälaisiin tekoihin jotkut ovat valmiita, vahingoittaakseen toisia tai heidän mainettaan. Sairasta!

Aina ei saa mitä tilaa

Koirankasvatuksen ylä- ja alamäet ovat toki tulleet tutuiksi, kun historia koirankasvattajana ylettyy jo kolmannelle vuosikymmenelle. Epäonnistua voi monin eri tavoin. Ikävimpiä ovat tietenkin ne tilanteet jolloin koiran terveys tai henki ovat vaarassa.

Nyt ei ole sellainen tilanne, mutta on silti myönnettävä että tappiotunnelma karvastelee kurkkua tätäkin kirjoittaessa. Tämä erä on siis hävitty.

Haaveilimme että pitkän tauon jälkeen saisimme viimein aikaiseksi colliepentueita tänä keväänä. Ensin piti tietenkin jännittää sitä, saavatko nuoret narttumme Namu ja Typy terveystutkimuksista riittävän hyvät tulokset, jotta jalostuskäyttöä voi alkaa tosissaan suunnitella. Onneksi näin kävi, molemmilla silmät terveet, kyynärät 0/0 ja Namun lonkat A/A ja Typyn B/B. Tämän jälkeen voi huokaista pitkästi ja syvään.

Koko kasvatusurani ajan olen välillä joutunut kamppailemaan hedelmällisyysongelmien kanssa. Toki myös muiden ongelmien, jos joku nyt ihmettelee tuota lausetta! Minulla on ollut narttuja jolla ei tule juoksuja, juoksuväli on tuhottoman pitkä, juoksut ovat heikkoja, niin heikkoja ettei astutus meinaa onnistua. On ollut kohtuun kuolleita pentueita, muumioina syntyneitä pentuja, vain hiukan yli satagrammaisina syntyneitä pentuja, joiden ensimmäiset kolme vuorokautta ovat todella kriittistä aikaa. Vuosien mittaan olen pannut merkille että juuri nämä nartut joiden juoksu on hiukan "heikko" ja hormonien aiheuttama turvotus juoksuaikoina pienempää, ovat niitä joille tulee jossakin vaiheessa kohtutulehdus tai "märkäkohtu".

Koirat lajina saavat isoja pentueita, siksi kuolleisuus on normaalia, tutkimusten mukaan n.15%. Joten välillä pentuja syntyy kuolleena ja kuolee melko pian syntymän jälkeen. Se on luonnon laki. Mutta kaikki edellä kuvaamani ei ole suuressa mittakaavassa ihan normaalia. Collie on lisäksi sen kokoluokan koira, että keskimääräisen pentuekoon tulisi olla enemmän kuin 5. Ja tämä asia todellakin kertoo myös rodun tilasta kokonaisuudessaan!

En millään kykene muistamaan montako kertaa olen astuttanut narttuni niin, ettei pentuetta ole tullut. Aika monta. Ajellut muutamia tuhansia kilometrejä siinä pimeässä putkessa, minkä maamme luonto ajo-olosuhteiksi luo. Uskonut, toivonut ja tehnyt parhaani. Ja silti epäonnistunut. Toki syitä astutuksen epäonnistumiseen voi olla monia, ja usein ne ovat myös meidän viisaiden ihmisten aiheuttamia. Koiran lisääntymisfysiologia on monimutkaista - mutta silti olen sitä mieltä että kaiken pitäisi sujua helposti!

Toki ennen pitkää alkoi tajuntaan hiipiä ajatus että asialle pitää tehdä jotakin, ja olen matkan varrella koittanut tehdä yhdistelmiä jotka olisivat ulkosiitosyhdistelmiä, joista saisi niitä kaikkia hyviä ominaisuuksia jotka ovat degeneroitumisen vastakohtia: iso syntymäpaino, elinvoimaisuus, terveys ja lisääntymiskyky.

Vaikea sanoa kuinka moni colliekasvattaja tulee tämän lukemaan, mutta siitä huolimatta tiedän jo lopputuloksen: valtaosa kertoo ettei hänellä ITSELLÄÄN ole koskaan ollut vastaavia ongelmia. Että nämä ongelmat johtuvat kasvattajasta / sukulinjasta / koirasta. Tosi hienoa jos tämä olisikin totta, mutta veikkaampa vain että ongelma on laaja-alaisempi.

Jos olisin lopettanut kasvatustyön, olisin tehnyt sen jo yli kymmenen vuotta sitten. Joten nyt ei voi kuin jatkaa.

Onneksi näillä nartuillani nyt sentään on kunnolliset juoksut, joten toivoa tulevaisuuteen on. Nyt on aika tehdä suunnitelmia ja varasuunnitelmia. Eiköhän niitä colliepentuja tänä vuonna aikaansaada!

Testausta talvisäässä

Nyt on vierähtänyt tosiaan se n. 2,5 vuotta kun olen viimeksi päivittänyt tätä blogia, joten pikkasen on taas opettelua. Katsotaan miten onnistuu! Kävin oikein ulkonakin katsomassa olisiko mitään filmaattista näkyvissä. En tavallisesti ole kauhean negatiivinen, mutta pakko on nyt kyllä kaikille talvenihanuudenhehkuttajille todeta, että joo, talvi on hetkittäin hienoa. Silloin kun aurinko paistaa, ja sattuu olemaan aikaa katsella sitä lämpimästä ikkunan takaa. Pakkasessa vaan jäätyy, ja jos liikkuu hiukankaan reippaammin, hengitys salpautuu. Jos liikkuu hitaammin, tuntuu että varpaat ja sormet ja naamanahka irtoaa.

Mutta joo, vetäisin jalkaani vuorelliset miesten saappaat, ja yöpuvun päälle aamutakin ja otin kameran ja menin ulos katsomaan mitä kuvaisin että saisin tämän testipäivityksen tehtyä. Tiaisia pyöri aidan takana, mutta enhän mä nyt niitä saanut ruudulle. Kunhan piipittivät ja vaihtoivat paikkaa heti kun tähtäsin.

Luonto näytti talvisen kauniilta (niin kai kuuluu sanoa) - eli siis oli täysin väritöntä ja maisema valoton ja harmaa.

Siis ihan oikeesti. Jos talvella kuvaa luontoa, tavallisesti kuvataan valoisaan aikaan jota on 5 tuntia...luonto näyttää juuri tuolta 98% ajasta. Ne hienot kuvat, joissa lumi kimmeltää koivun oksilla, ja taustalla taivas on oranssin-vaaleanpunaisen-vihertävä, ovat niitä kuvia joilla turistit houkutellaan katsomaan maamme hienoa talvea! Tässä on todellisuus.

Oli pihalla kyllä jotakin ihanaa myös, tällä kertaa pihalla oli vain Rölli, kun tyttölauma halusi hetki sitten jo sisälle. Rölli on maailman suloisin ja ihanin colliepoika.

Punaiset kaniinimäykkysisarukset 9 viikkoa

Kevät tekee tuloaan, ja silloin ei ole lainkaan hullumpaa olla koiranpentu! Katsokaapa kuinka mukavaa meillä oli äsken paistatella päivää ja nauttia lämmöstä!

Kaikissa ylläolevissa kuvissa siis poikapentu Scottail Geronimo. Poju on nyt jo selkeästi emäänsä vahvaluustoisempi, urosmainen, mutta silti pikkuruinen.

Kuvassa äiti, Scottail Cozette eli "Cola" - sekä Colan emä, eli pentujen mummo Scottail Angie, "Pink". Kevätaurinko on ihanaa :)

Mummo ja äiti kiusaa! Minä en mitään ole tehny!

Kaikki jotka tuntevat Colan näkevät tässä kuvassa "väsyneen äiti-ilmeen". Cola on todella hyvä mamma, leikittää pentuja kärsivällisesti - ja myös imettää. Kaniinimäykyn pennut kehittyvät hitaasti, mutta alkavat kyllä jo olla valmiita maailmanvalloitukseen.

Scottail Ginger Gal. Tämä tyttö on pikkuruinen mutta tomera.

Simo on ihana! Miksi ihmeessä me ei voitaisi leikkiä yhdessä?

Scottail Geronimo

Kuvaa otettaessa pojalla on ikää hieman alle 6 viikkoa, joten seisominen ei ole vielä ihan hallinnassa. Kivat raamit kuitenkin, ja urosmaisuuttakin tässä pikkuisessa pojassa!

Mustalaikullinen kääpiömäyräkoiratyttö - paljon söpöyttä pienessä paketissa

Jännä huomata mikä vaikutus on valokuvilla :) Mehän siis ei olla söpöjä, eihän?

Minimäykky-pentue G synt.7.2.2014

Iloa tulikin sitten tuplasti, kun myös toinen narttumme Cola aikaansai pentueen. Cola on viralliselta nimeltään Scottail Cozette ja on todella pieni kaniinimäyräkoiranarttu, normaalipaino vain 2,3 kg. Pentueen isä on oma uroksemme, rakastettavan ihanan luonteen ja supersporttisen kropan omaava Zero eli Scottail Boombox. Pentuja on kaksi, nämä siis kaniinimäyräkoiria. Aluksi esittelyssä punainen urospentu Scottail Geronimo:

Viimeisessä kuvassa pikkuruinen punainen tyttö, Scottail Ginger Gal.

Minimäykky-pentue F synt.3.2.2014

Vihdoinkin on kivoja uutisia. Meille syntyi helmikuun alussa pentue, jonka emänä on pk kaniinimäyräkoiramme Vichy, eli Nilsh Roza Vetrov Vasilisa. Pentueen isäksi valittiin kääpiömäyräkoira, Luchshygel Xmas Illusion. Näiden kahden kokomuunnoksen yhdistäminen on siis täysin mahdollista ja sallittua, pennut rekisteröidään aina isomman vanhemman mukaisesti, joten nämä pennut ovat siis kääpiömäyräkoiria. Ainakin siihen saakka kun ne mitataan virallisesti ja siirretään kokonsa mukaiseen rotuun, mikäli tarpeen.

Pentueessa on kaksi mustalaikullista tyttöä, jotka ovat nyt saaneet nimensä. Toinen on Scottail Fandango, ja pienempi "mustanaamio" on Foxy Lady. Tässä muutama kuva pentujen ollessa iältään 4 viikkoa 2 päivää.

Vasemmalla siis Scottail Fandango ja oikealla Scottail Foxy Lady.

Scottail Fandango, seisominen kauniissa asennossa ei ole ihan helppoa kun maailmassa on paljon ihmeteltävää!

Scottail Foxy Lady

Scottail Foxy Lady

Raskas päivä

Olo on sanaton, mutta kuitenkin pitäisi sanoa tai kirjoittaa. Tiedätte tunteen.

Silmät täynnä kyyneleitä, on vaikea hengittää, mutta silti tänään pakotan itseni tekemään tämän päivityksen.

Kertoakseni teille että Pepsiä ei enää ole. Se juoksee iloisena, häntä heiluen, korvat lepattaen taivaallisella niityllä. Se ainakin tietää että sitä rakastettiin!

Pepsillä oli kaksi pentuetta aiemmin, ja isänpäivänä 10. marraskuuta se alkoi synnyttää kolmatta, jo etukäteenkin viimeiseksi suunniteltua pentuettaan. Aiemmin tämän koiran synnytykset olivat nopeita ja helppoja, ja se oli aivan loistava emo. Nyt synnytys ei sujunut normaalisti, vaan kotona syntyneiden kahden pennun jälkeen jouduimme lähtemään päivystävälle eläinlääkärille. Kolmas pentu oli edelleen hyväkuntoinen vatsan sisällä kun pääsimme eläinlääkärille. Pentu oli kaukana, ei siis tukkinut synnytysteitä, ja kalkki- ja oksitosiinipistosten vaikutusajan mentyä oli selvää että tarvitaan hätäsektio. Usean tunnin jälkeen kun pääsimme lähtemään kotiin, saimme mukaamme heikkokuntoisen ja sekavan emonkoiran ja enää yhden elossa olevan huonokuntoisen pennun. Eläinlääkäri sanoi, ettei ole oletettavaa että tämäkään pentu jäisi henkiin.

Välillä olimme toiveikkaita. Välillä Pepsi oli iloinen itsensä, ja söikin - välillä se oli hyvin poissaoleva ja huonovointinen. Pentu sinnitteli, ei juuri muuta. Illalla pikkuemäntä istui sänkyyni ja piteli pentua käsissään. Pepsi oli todella iloisella tuulella, ja jo ajattelimme että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Se syöksähti tytön syliin, antoi ainakin sata pusua, puri nenää ja heilutti häntänsä ohella koko olemustaan. Tämän jälkeen se kääntyi ja käveli minua kohti, heilautti häntäänsä ja kävi kyljelleen eteeni, meidän väliimme. Meni minuutti, ja se oli poissa. Ikuisesti.

Itken tätä kirjoittaessani edelleen hysteerisesti. Pepsi oli minulle koirien koira. Kolmekiloinen pikkuinen iloinen paketti, joka oli niin lähellä sielua kuin koira voi olla. Mieleeni muistuu se, mitä tytär muutama viikko aiemmin sanoi: "JOS Pepsi joskus kuolee, äiti kuolee varmaan siinä samalla".

Tapahtuneesta on jo kolme viikkoa, joten ehkä voidaan olettaa että jään henkiin. Ehkä. Mutta sellainen toive olisi että en joutuisi tätä asiaa ainakaan vielä julkisella paikalla kenellekään tilittämään. Ei, en kaipaa syyttäviä kommentteja siitä, mitä olisi pitänyt tehdä. Mitä jätin tekemättä. Jälkikäteen ajatellen emme olisi voineet tehdä mitään. Pääasia että olimme läsnä kun se lähti.

Asiaa pohdittuani muutaman järkevämmän ihmisen kanssa, on todennäköisin selitys se, että Pepsillä oli sydänvika piilevänä. Eläinlääkäri kuuli sen sydämessä pienen sivuäänen kun menimme päivystykseen. Koskaan aiemmin ei tutkimuksissa ole ilmennyt mitään - eikä myöskään mitään niin selkeää oiretta että asia olisi tullut ilmi ennen tätä. Leikkaus oli sitten sen lopullinen viimeinen liian iso rasite, jota sydän ei enää kestänyt.

Kiitos pienelle suurelle koiralle että saimme elää yhdessä, Pepsi rakas.

Paluu ruudulle?

Heipähei kaikki! Tuntuu kurjalta että en ole kirjoitellut tänne kuulumisia, enkä ole lisännyt edes kuvia. Kuitenkin näen että täällä blogissa käydään säännöllisesti! Tuli nyt sitten VUODEN TAUON JÄLKEEN ajatus että mitä jos alkaisin kirjoitella uudelleen. Tämä postaus on nyt ihan vaan kokeilua. Todellakin, sillä koko tämä systeemi näyttää muuttuneen sen jälkeen kun viimeksi kävin tekemässä päivityksen. Suokaa siis anteeksi jo nyt sitten kuvat näyttävät oudolta tai jotain muuta on pielessä!

Kerrottakoon, että kaikki hyvin...meidän porukka on tässä heittänyt muutaman kuperkeikan (joku sanoisi niitä kompastumisiksi), mutta hengissä ollaan. Ja ihan hyvissä voimin. Ollaan lokakuun ensimmäinen päivä asuttu tasan vuosi täällä meidän uudessa kodissa, missä elämä on aika paljon helpompaa ja mukavampaa kuin edellisessä. Nyt asutaan yhdessä kerroksessa, tilaa on sekä sisällä että ulkona enemmän kuin ennen. Ja lenkkimaastot ovat mahtavat!

Testailen tässä miten kuvat tänne nykyään lisätään - se näyttää käyvän paljon entistä helpommin! Loistavaa, tässähän alkaa ihan tassunpohjat kutista, kun tekee mieli kirjoitella ja lähettää kuvia. Ette usko kuinka paljon pöljiä kuvia on tallessa noista mun kavereistani :)

Tässä kuvassa pöljistä pöljin, eli mun tyttärentytär Cola. Sitä kutsutaan välillä rotaksi, oravaksi, hilleriksi ja papukaijaksi. Voitte ehkä arvata miksi. Tossa kuvassa se söpöilee meidän lammen rannalla, kerrankin ihan iisisti sen sekunnin sadasosan että saatiin kuva.

5. sukupolvi Scottail collieita

Blogi on viettänyt hiljaiseloa, on ollut niin paljon kaikenlaista. Ja toisaalta kaikenlaista mikä on vetänyt hiljaiseksi :) Nyt syksyn tullen on odotettavissa muutos asiaan. Mielenkiintoista nähdä heräävätkö lukijat ja löytävätkö uudelleen tiensä tänne.

Unelmien täyttymys oli se, että vihdoin pääsimme astuttamaan ihanan Pimumme. Pimu on meille hyvin tärkeä koira, sillä siihen kiteytyvät koko pitkän kasvatusuran unelmat. Se on ehdottomasti kaikin puolin paras koira joka meillä on koskaan ollut. Sen luonne on täyttä kultaa, se on reipas, hyvähermoinen, ihmisystävällinen ja rohkea. Lisäksi sillä on kiva rakenne, helpot lennokkaat liikkeet ja tasapaino josta erityisesti pidän. Jottei mene liialliseksi kehumiseksi, niin mainittakoon että kykenen kyllä näkemään siinä muutaman viankin, mutta en anna niiden sumentaa ymmärrystäni.

Saimme mahdollisuuden yhdistää Pimun Percyyn, eli muutama kuukausi sitten aikuisena suomeen tulleeseen urokseen.Percyn näyttelyura on täällä alkanut kivasti, 12 käytyä näyttelyä joista kaikissa SA, 9 kertaa VSP tai ROP, ja kerran BIS. Kertoo samalla siitä että täällä vielä on tuomareita jotka kykenevät tunnistamaan klassisen tyyppisen collien sen nähdessään :)

Yllä oleva kuva on otettu tulevaa ennakoiden Tampereen näyttelyssä tänä keväänä. Pimu on melkoisen turkiton kuvassa, mutta silti kuva on mielestäni aika söpö. Jännä että joku oli maalannut sopivan graffitin takana olevaan betoniseinään!



Pentue syntyi 10.8 iltapäivällä. Kaikki meni hienosti ja Pimu toimi kuten kunnon emon pitääkin. Kaikki 6 pentua syntyivät kahden tunnin sisällä.



Pentueessa syntyi 2 trikkiurosta, 2 soopeliurosta ja 2 trikkinarttua. Todella elinvoimaisia ja sitkeitä pentuja. Sen asianhan tuntee jo käteensä kun pitelee vastasyntynyttä. Ja kun elinvoimaa löytyy, on odotettavissa huolettomat 3 viikkoa, jolloin kasvattajat tehtävä on lähinnä ihailla pentuja, ja huolehtia että emolla on ruokaa, vettä ja mahdollisuus käydä pihalla. Näinhän sen pitää olla.



Tuossa kuvassa pentue on jo hiukan alle vuorokauden ikäinen. Kuivina ja tyytyväisinä maitoaterian jälkeen.









Nämä pennut ovat kyllä erittäin hyvinvoivat. Kaksi viimeistä kuvaa on otettu 7 vrk iässä ja voi sanoa että kävelevät jo. Vauhti on siis jo tässä vaiheessa melkoinen kun vipeltävät pitkin laatikkoa.

Scottail Coppercoin esittäytyy

Kuvassa pitkäkarvainen kaniinimäyräkoirauros Scottail Coppercoin, eli meidän C-pentueen ainoa poikapentu. Kuvassa hurmurilla ikää huikeat 5 viikkoa 6 päivää.

C-pentueen kaniinimäykyt

Kuvassa C-pesue 20 vrk iässä. Pentueen isä on siis HeJw-10 Aamuyön Opala ja emä Scottail Angie. Unelmayhdistelmä ja lopputuloksena unelmapentue. Erittäin mielenkiintoista seurata mitä näistä kehittyy!

Mielenkiintoa on pesue herättänyt myös kanssaihmisissä, eikä pelkästään positiivisessa mielessä. Aika käsittämätöntä kuinka pahansuopia juttuja ihmiset viitsivätkään kirjoitella ja puhua. Luullaan, arvellaan, hiukan huhutaan, parjataan ja vatvotaan. Voi kun ensin vaikka etsittäisiin tietoa asiasta, ja sitten vaikka kysyttäisiin suoraan :D No nämä puheet jätän omaan arvoonsa.

Kevätaurinko herättelee ihmiset taas elämään, ja aktiivisuus lisääntyy. Monia unelmia ja haaveita risteilee päässä. Mukavaa että pari unelmaa on toteutunut tämän talven aikana :D

Minusta tuli mummi!

Hiukan jälkikäteen kerron nyt teille kaikille, että minusta tuli mummi. Eli Pink synnytti aivan ihanan pentueen 6. helmikuuta.



Pentueessa syntyi viisi ihanaa pulleaa ja kiiltävää palleroa. Kuvassa vasemmalta punainen tyttö, mustalaikullinen tyttö, punalaikullinen poika, musta tyttö ja punalaikullinen tyttö.

Pink on emona kuulemma samaa luokkaa kuin minä, eli synnytys sujui hyvin ja pentujen hoidossa ei ole ollut pienintäkään moittimista. Olemme hyvin onnellisia <3

Lunta tupruttaa...on raikas talvisää...hrr

On talvea pitänyt. Kylmääkin oli jonkin aikaa, niin että piti oikein takkaa ja uuneja lämmitellä joka päivä. Ulkoilu on osalla koiraporukasta ollut aika pikaista. Zero on kuitenkin selkeästi ollut ikionnellinen, kun on löytänyt hengenheimolaisen. Minni muutti taloon tammikuun puolivälissä - ja tylsyys on tipotiessään! Vauhtia piisaa - pitkin pihaa kirmataan jonossa porukalla.

Pentujen tuhinaa

Kuvassa koko tuhisijajoukkio.Omat sydänkäpyseni. Ai niin, pyydän anteeksi etten ole ehtinyt päivittää blogiani, kun on ollut näitä vauvakiireitä! Mamikaan ei ole liiemmin ehtinyt, silläkin on ollut monenlaista touhua. Mutta parannetaan tapamme ja aletaan päivittää useammin!

Niin siis kuvassa on vasemmalla merletyttö, keskellä punainen tyttö ja oikealla s-merletyttö. Ai ei ole kovin hauskat nimet? No eihän ne mitään nimiä vielä ole saaneet kun minä kyllä tunnistan ne vaikka pimeässä hajusta.

Punainen tyttö tarvitsee kodin, muut on jo varattu. Punainen tyttö on pieni ja terhakka, ja erittäin nätti. Tai no, katsokaa vaikka kuvista! Jos jotakuta kiinnostaa niin pentua voi kysellä Black Sara's kennelin Maaritilta (tämähän on sijoituspentue joka syntyi meillä täällä kotona).

Ai niin ne kuvat punaisesta tytöstä, nauttikaa!





Nyt pitää kiireesti mennä, mami antoi pennuille kupillisen ruokaa...menen kärkkymään jämiä! Kuulemisiin!

Uusi perheenjäsen

Tässä esittelyssä meille tullut maailman suloisin sininen collietyttö. Kuvassa ikää 8 viikkoa. Minni on reipas, kiltti ja hauska - eikä näytäkään hassummalta! Minni on viralliselta nimeltään Scottail Rosalia (PMV-09 PMJV-09 Kangasvuokon Stanley - Scottail Inez). Englannintuontinarttuni Phestivity Belle of Phreelancer on tämän pennun emän emän emä - mikä helpotus että viimein on tilaisuus saada jatkoa ihanan Lilyn sukulinjaani. Myös Minnin veli Scottail Ricardino jäi "lähipiiriin". Todella ihana asia että on ystäviä joiden avulla tämä on ollut mahdollista!